Ministeri Jaakko Iloniemi: Miksi Suomi olisi kiinnostunut kehitysmaiden kohtaloista?

Edustustonpäällikkökokous 23. elokuuta 2002


Suomi on osallistunut joko vastaanottajana tai antajana kehitysyhteistyön eri muotoihin jo toisesta maailmansodasta lähtien. Ensi vaiheessa Suomi oli lähinnä avun vastaanottaja. Sodanjälkeisessä maassa tarvittiin monenlaista apua aina Unicefin lasten ravinto-ohjelmista Maailmanpankin tie- ja teollisuuslainoihin saakka. Suomalaiset eivät epäröineet ottaa vastaan apua YK:n piiriin kuuluvilta järjestöiltä tilanteessa, jossa eräät sodalta säästyneet maat olivat mukana Yhdysvaltojen massiivisessa Marshall-ohjelmassa. Suomihan jäi siitä pois Neuvostoliiton vaatimuksesta.

Ruotsissa käytiin 1950- ja 1960-lukujen taitteessa ajoittain kiivastakin turvallisuuspoliittista keskustelua. Tulisiko Ruotsin jatkaa liittoutumatonta ulkopolitiikkaansa vaiko liittyä Natoon, oli keskeinen kysymys. Kun Nato-vaihtoehto hylättiin, keskusteltiin siitä, tulisiko Ruotsin hankkia oma ydinase. Tällöin tuotiin esiin sekin vaihtoehto, että Ruotsi pyrkisi saamaan puolelleen silloin kovin ajankohtaisen ”kolmannen maailman.” Olihan 1950-luvun lopulta saakka juuri kehitysmaiden rintama tiivistymässä ja voittamassa paljon arvovaltaa. Neuvostoliitto, jota Ruotsi piti pääasiallisena turvallisuusuhkanaan tuki ”kolmannen maailman” sellaisia tavoitteita, kuten kolonialismin vastainen taistelu. Jos Ruotsilla olisi tuo ”kolmas maailma” liittolaisenaan – ainakin moraalisella tasolla – se olisi omiaan vahvistamaan Ruotsin turvallisuutta.

Vaikka tämä oli tärkeä näkökohta, se ei suinkaan ollut ainoa. Ruotsin poliittiseen ilmapiiriin vaikuttivat myös aktiivinen kansainvälistynyt työväenliike sekä Ruotsin vaikutusvaltaiset vapaakirkolliset piirit, jotka näkivät Ruotsin moraaliseksi velvollisuudeksi toimia tehokkaasti kehitysmaiden hyväksi. Olof Palme, joka oli jo ylioppilasvuosinaan saanut voimakkaita vaikutteita ”kolmannen maailman” vahvasti politisoituneista ylioppilasliikkeistä, edusti tätä ajattelutapaa varsin selkeästi. Kyseessä oli solidaarisuus köyhien kansojen kanssa ja kolonialismin vastustaminen.

Suomessa elettiin toisenlaisissa tunnelmissa. Se alettiin vähitellen myöntää, että olla YK-rahastojen avun vastaanottaja sijoitti Suomen väärään referenssiryhmään. Mehän halusimme korostaa maamme nopeaa kehitystä, ja me halusimme sekä imagosyistä että myös poliittisista syistä samastua muihin pohjoismaihin. Noihin aikoihin juuri samastuminen pohjoismaihin oli arvokkaimmillaan. Pohjoismaat olivat kansainvälisen maineensa kukkuloilla varsinkin Ruotsin korkean profiilin ansiosta. Tätä pohjoismaiden suosittua asemaa kuvasti mm se, että norjalainen Trygve Lie ja ruotsalainen Dagmar Hammaskjöld toimivat YK:n pääsihteerin tehtävässä. Pohjoismaalaisia oli muutoinkin paljon keskeisissä kansainvälisissä luottamustehtävissä.

Suomalaiset halusivat tähän hyvään seuraan. Samalla haluttiin muiden pienten liittoutumattomien maiden tapaan korostaa juuri multilateraalisen yhteistoiminnan arvoa. YK-yhteyksissä Suomi saattoi 1950-luvun puolivälistä saakka jälleen korostaa sitoutumistaan demokraattisiin arvoihin ja esittää uskottavasti pohjoismaisena ihmisoikeuksia kunnioittavana oikeusvaltiona – kaikki attribuutteja, jotka liittivät Suomen läntiseen maailmaan. YYA-sopimus, joka oli monien ulkomaalaisten mielissä tehnyt Suomesta eräänlaisen Neuvostoliiton puolisatelliitin, tarvitsi vastapainokseen vähintäänkin länteen päin viittaavia eleitä.

Suomi alkoi korottaa YK:n kehitysyhteistyöohjelmiin osoittamiaan määrärahoja ja meni mukaan muiden pohjoismaiden kanssa yhteisiin projekteihin. Vähitellen alettiin kehitellä myös bilateraalisia projekteja, jotta Suomen oma kuva – eikä vain kuva siitä yhtenä pohjoismaista – alkaisi selkiintyä. Kaikki tämä saattaa kuulostaa korvin suunnitelmalliselta ja ohjelmalliselta, mutta sitä se ei tainnut olla. En usko, että valtioneuvosto koskaan keskusteli näistä asioista ainakaan siinä hengessä, että kyseessä oli kehitysmaasuhteiden käyttäminen Suomen turvallisuuspolitiikan tukena. Nämä olivat johtavien virkamiesten välisiä ajatuksia, joista keskeiset ministerit eivät saattaneet olla tietämättömiä, mutta jotka he jättivät mieluummin virkamiesten hoiviin. Kaikkinainen pyrkimys alleviivata Suomen länsisuhteita oli noihin aikoihin monille poliitikoille hankalaa ellei peräti vastenmielistä.

Suomen vaurastuessa alkoi käydä ilmeiseksi, että meiltä odotettiin entistä enemmän. Liittymisemme OECD:hen vuonna 1969 oli eräs niistä multilateraalisen kehityksen välivaiheista, jotka viitoittivat Suomen yleispoliittista suuntaa, mutta myös sen suhdetta kehitysmaihin. Maan sisällä syntyi varsinkin 1960- ja 1970-lukujen taitteen tienoilla voimistuvaa poliittista liikehdintää, jossa vannottiin kehitysmaiden kanssa tunnetun solidaarisuuden nimiin. Eräille se oli ennen muuta anti-imperialismia, joskus yleistä lännenvastaisuutta, toisille taas moraalinen näkemys siitä, että läntisellä maailmalla oli historiallisten rasitteiden – siirtomaa-ajan – takia suoranainen velvollisuus toimia kehitysmaiden hyväksi.

Yhdysvalloissa ja suuressa osassa Eurooppaa mukana oli myös strategisia näkökohtia. YK:n yleiskokouksessa taisteltiin kehitysmaiden äänistä, kun käsiteltiin ”kylmän sodan” arkoja teemoja. Sotilaalliset suurvallat halusivat liittää yhteen varsinaisen kehitysapunsa ja strategiset etunsa, varsinkin sotilaalliset tukikohdat. Suomella ei tietenkään ollut tällaisia tavoitteita, mutta sillä alkoi olla orastavia taloudellisia toiveita, joita liikemiespiirit toivat esiin. Niiden rinnalla alkoi kansalaisyhteiskunta vaikuttaa kasvavassa määrin lähtien moraalisista vaikuttimista. Aivan vähäinen tekijä ei ollut sekään, että kansainvälisessä vertailussa Suomi sijoittautui aivan eri ryhmään kuin mihin se halusi lukeutua. Mielialat olivat melko laajalti suopeita suuremmille panostuksille, mutta poliittinen tahto oli vailla selkeää suuntaa ja julkinen keskustelu vailla voimakkaita mielipidejohtajia. Oli epämääräistä, jäsentymätöntä myötämieltä, mutta ei näkemykseen perustuvaa toiminnan strategiaa. Jonkin asteisesta yleisen mielipiteen tuesta huolimatta Suomen suhdetta kehitysmaihin ei nähty minään kansallisena prioriteettina, toisin kuin Ruotsissa, Norjassa, Tanskassa tai Hollannissa.

Kun vastattiin kysymykseen, miksi olisi tehtävä enemmän, vain aniharvoin juolahti keskustelijoiden mieliin sellainenkin kysymys kuin maahanmuutto. Suomihan oli pitkään väkeä luovuttava maa ja sen maahanmuuttopolitiikka oli erittäin restriktiivinen. Syyt siihen olivat paitsi yleisessä eristäytyneisyyden ilmapiirissä myös geostrategiassa. Pelättiin, että jouduttaisiin ottamaan kantaa maahanmuuttoon maista, jotka olivat tavalla tai toisella Neuvostoliiton suojeluksessa. Kun kanta oli yleinen ja yhtäläisesti torjuva – pohjoismaita ehkä lukuunottamatta – se tarjosi johdonmukaisen selityksen myös epäilyksiä herättävän maastamuuton torjumiselle. Tämä koski aivan erityisesti pakolaispolitiikkaa.

Tämän päivän perspektiivit ovat siinä määrin erilaisia, että täytyy oikein kysyä, voidaanko vaikkapa 1960-luvun kehitysmaapolitiikkaa lainkaan verrata alkaneen kolmannen vuosituhannen tilanteeseen. Tänään Suomi luetaan OECD-maana ja EU-maana maailman vauraiden maiden joukkoon. Se luetaan ja se lukeutuu stabiilien demokratioiden ja oikeusvaltioiden ryhmään. Se alkaa olla melko puhdaspiirteinen markkinatalousmaa. Sen referenssiryhmästä ei enää vallitse minkäänlaista epäselvyyttä.

Tästä seuraa, että Suomeen kohdistuu uudenlaisia odotuksia. Muut kehittyneet maat odottavat, että Suomi on solidaarinen kuormankantaja, taakanjakaja yhdessä muiden samankaltaisten maiden kanssa myös silloin, kun on kysymys kehitysmaiden kohtaloista. Silloin ei ole ratkaisevaa se, tavoitteleeko Suomi jotain kansallisesti tärkeää rakentaessaan suhteitaan kehitysmaihin. Ratkaisevaa on, että Suomi tekee kohtuullisen oman osansa siitä yhteistyöstä, josta on sovittu kollektiivisia tavoitteita asetettaessa.

”Kylmän sodan” vuosina eräs keskeinen motiivi monien OECD-maiden ja Neuvostoliiton kehitysavulle oli poliittisten tai strategisten etujen tavoitteleminen. Nyt siitä voidaan enää tuskin puhua. Nyt torjutaan aivan muita asioita ja eri puolilla vaikkapa EU-Eurooppaa ainakin jossain määrin toisistaan poikkeavista syistä. On joukko yhteisiä, kokonaan uusia, joista aikaisemmin ei osattu edes nähdä painajaisia. Niihin kuuluu kehitysmaista leviävien vakavien tarttuvien tautien muodostama uhka. Se alkaa olla jo kansalaismielipiteenkin kannalta tekijä, joka saa ihmiset miettimään, mitä voitaisiin tehdä taudin leviämisen ehkäisemiseksi siellä, missä epidemiat ovat jo suuria, jotta tauti ei leviäisi meille saakka ainakaan yleisen terveydentilan vaarantavassa mitassa.

Toinen ennen vielä aivan liian etäinen ongelma on laiton maahanmuutto. Suomalaiset ovat tässä suhteessa vielä varsin marginaalisen ongelman edessä, mutta eräissä muissa EU-maissa ongelma on jo vakavia, kun laittomien maahanmuuttajien määrä on noussut miljooniin. Schengen-Euroopassa laittoman maahanmuuton ongelmat eivät ole vain ylikansoitettuihin maihin rajoittuvien maiden ongelmia, vaan kasvavassa määrin yhteisiä ongelmia. On varsin rationaalista ajatella niin, että jos ylikansoitetuilla alueilla saataisiin aikaan todellista taloudellista ja sosiaalista kehitystä, muuttopaineet korkean kehitystason maihin vähenisivät.

Läheisessä suhteessa edellisen kanssa on järjestäytyneen rikollisuuden problematiikka. Se liittyy monien kehitysmaiden huumetuotantoon ja lähes orjuuden tunnusmerkit täyttävään ihmiskauppaan. Jälleen voidaan hyvin perustein sanoa, että koska rajojen rakentaminen todellisiksi suojamuureiksi on mahdoton ajatus, tällaisia ongelmia on kyettävä hillitsemään siellä, missä ne ovat alun perin syntyneet.

Useimmat aseelliset konfliktit ovat ”kylmän sodan” jälkeen tapahtuneet joko kehitysmaiden välisinä tai niiden sisäisinä yhteenottoina. Seuraukset eivät läheskään aina ole jääneet paikallisiksi, vaan ongelmat ovat vyöryneet yli rajojen eri muodoissaan hyvinkin kauas. Pakolaisvirrat ovat tehneet Somalian sisäisestä konfliktista Suomenkin kannalta merkittävän ongelman. Samaisiin konflikteihin liittyvät terroriteot ovat haitanneet rauhaa ja hyvinvointia eri puolilla Eurooppaa, ei tosin ainakaan vielä juuri meillä. Mutta jälleen pätee se, että Schengen-Euroopassa hyvin nopeat liikkeet ovat mahdollisia.

Yhteistä edellä mainituille ongelmille on se, että ne ovat vauraan, pitkälle kehittyneen maailman eli suunnilleen ihmiskunnan kuudesosan rauhan ja hyvinvoinnin uhkana. Ongelmat saattavat myös aiheuttaa hyvinvoivissa maissa poliittisia liikkeitä, joille perusarvomme eivät ole enää itsestäänselvyyksiä. Ollaan valmiita luopumaan monista liberaalin demokratian ja oikeusvaltion keskeisistäkin ominaisuuksista, kun pelätään epämääräistä uhkaa kaukaa rajojen takaa. Se on yksipuolinen, itsekäs näkemys, mutta silti puhutteleva ja todellinen. Monilla Euroopan unionin mailla on jo nyt kokemusta tällaisten pelkojen sisäpoliittisista vaikutuksista. Niille, jotka uskovat EU:n yhteisiin perusarvoihin, asia ei ole vähäinen.

Globalisaatio on sana, jota on hoettu pian väsymykseen saakka. Samalla kun se on omakohtaiseksi ymmärrettyä todellisuutta entistä useammille, se on jäänyt vain hämäräksi iskusanaksi vielä useammille. Käytännössä se on kuitenkin merkinnyt sitä, että väestökysymykset eivät enää ole vain paikallisia, vaan maailmanlaajuisia ongelmia, olipa sitten kyseessä jonkun alueen ylikansoittuminen tai väestön vanheneminen työvoiman puutteeseen johtavalla tavalla. Kysymys rikollisuudesta on globaali ongelma, jonka torjunnassa voidaan menestyä vain aivan uuden tyyppisellä ja uuden mittaisella yhteistoiminnalla. Terveysongelmat ovat kokonaan uuden mittaluokan ongelmia. Aids on jo nyt suuressa osassa Afrikkaa sitä, mitä ”musta surma” oli Euroopassa 1300-luvulla. Se alkaa olla ensimmäisen suuruusluokan terveysongelma jo hyvinkin lähellä rajojamme.

Etäiset aseelliset konfliktit ruokkivat terrorismia ja poliittisia ääriaineksia ei vain siellä, missä konflikti on kuumimmillaan, vaan hyvinkin etäältä sieltä. Globalisaation tuomat uhkatekijät myös taloudellisesti, poliittisesti ja sosiaalisesti hyvin menestyneille maille ovat laadultaan ja mittasuhteiltaan kokonaan uuden kertaluokan asioita entisiin verrattuina.

Kysymys siitä, miten ihmiskunnan se valtaenemmistö, jota emme voi lukea pitkälle kehittyneiden maiden eksklusiiviseen klubiin, kehittyy, on meille muodostunut jo turvallisuusongelmaksi. Siihen ei voida vastaa tuomalla piikkilankaa tai miinoja rajalle, ei edes entistä tehokkaammalla matkustusvalvonnalla. Siihen on olemassa tehokas vastaus vain ongelmien syiden poistamisessa.




































Crisis Management Initiative(Linkki toiselle web-sivustolle.)

Sl Kari Alangon kommenttipuheenvuoro