Jarmo Sareva: Onko YK:sta kansainvälisen turvallisuuden takuumieheksi?
Ulkoministeriön lehdistö- ja kulttuuriosasto
Helsinki
11. joulukuuta 2003
Kenelle tahansa YK:n kanssa työskentelevälle tämän esityksen otsikko on haasteellinen. Siihen kiteytyvät ne toiveet, joita multilateralismin tukijat - joskus epärealistisesti - asettavat maailmanjärjestöön. Samalla se on omiaan keräämään vastapuolelta vähintäänkin sarkastisia ja pahimmillaan vihamielisiä reaktioita. Kielteisimpiä ovat ne, jotka ovat onnistuneet tekemään YK:sta itselleen ideologisen vihollisen ja joskus myös ne, joiden ylimitoitetut odotukset YK on pettänyt. Sarkasmi puolestaan heijastelee kyynistä arviota siitä, että YK on käytännössä hyödytön tai vähintäänkin etsikkoaikansa jo kauan sitten hukannut. Molemmat ääripäät ovat kuitenkin väärässä, ja lainaisinkin tässä yhteydessä amerikkalaisen senaattorin ja diplomaatin Henry Cabot Lodge nuoremman toteamusta siitä, että YK:ta ei luotu viemään meitä taivaaseen vaan estämään meitä joutumasta helvettiin.
Pyrin tässä esityksessäni välttämään niin romanttista YK-uskoa kuin kyynisyyttäkin - jälkimmäistä kun on luonnehdittu älyllisen toiminnan matalimmaksi asteeksi. Samalla oma näkemykseni on, että YK-lasi on pikemminkin puoliksi täysi kuin puoliksi tyhjä. Myönnän kuitenkin samalla, että joku toinen voi nähdä lasin esittämieni argumenttien valossa ennemminkin puoliksi tyhjänä.
Korostaisin esitykseni otsikkoon sisältyvää viittausta kansainväliseen turvallisuuteen. Mitä tulee Suomen mahdollisesti kokemaan turvallisuusvajeeseen perinteisessä, sotilaallisen turvallisuuden tarkoittamassa mielessä, kukaan tuskin lienee koskaan olettanut, että YK voisi tarjota meille konkreettisia ja suoranaisia takeita turvallisuudestamme. Pitäisin silti tärkeänä, että horisontti Suomen omastakaan turvallisuudesta keskusteltaessa ei päättyisi Brysseliin tai Washingtoniin. Globalisoituneessa maailmassa me emme pääse - omasta kiistattomasta erinomaisuudestammekaan huolimatta – karkuun niiltä uusilta uhkilta, joita kohdistuu kansainvälistä rauhaa ja turvallisuutta kohtaan. Välillisesti nämä uhkat voivat vaikuttaa myös omaan elämäämme. YK on kaikista puutteistaan huolimatta realistisin vaihtoehto, kun näille uhkille etsitään ratkaisua. Lisäksi Suomi pystyy YK:ssa EU:n kautta vaikuttamaan asioihin erityisesti ns. kovan turvallisuuden ulkopuolella - EU on varsinkin sosiaalisissa ja taloudellisissa kysymyksissä YK:ssa merkittävä toimija. Oikeusvaltiona ja omien itsekkäiden etujensakin vuoksi Suomen tulee edelleenkin kannattaa sellaista kansainvälistä järjestystä, joka perustuu lakiin - ei vahvemman oikeuteen. Sitoviin normeihin perustuvassa kansainvälisessä järjestyksessä YK:n ja sen peruskirjan merkitys on kiistaton.
Esiinnyn täällä tänään YK:n yleiskokouksen aseidenriisuntaa ja kansainvälistä turvallisuutta käsittelevän I-komitean puheenjohtajana. Titteli on komea ja tehtävä sinänsä haasteellinen ja tärkeä, mutta en elättele illuusioita siitä, että I-komitea olisi kansainvälisen turvallisuuden kohdalla minkäänlaisessa avainasemassa. Yleiskokouksen tärkein tehtävä YK:ssa on luoda poliittisesti sitovia normeja sekä tarjota eräänlaisena maailmanparlamenttina keskustelufoorumi kaikille 191 jäsenvaltiolleen. Jälkimmäinen, paljon väheksytty keskustelufoorumin rooli on monille jäsenvaltioille tavattoman tärkeä - aivan erityisesti se on sitä pienille kehitysmaille, joille YK edustaa edelleenkin tärkeintä kanavaa oman läsnäolonsa toteuttamiselle kansainvälisessä yhteisössä. Normatiivinen työ on vähintään yhtä tärkeää, ja sen osalta yleiskokouksen ansioluettelo on mainettaan paljon parempi. YK:ta perustettaessa yleiskokoukselle nimenomaan myös haluttiin antaa normeja sopiva tehtävä. Se että puhuminen ja yhteisistä normeista ja pelisäännöistä sopiminen lujittaa myös turvallisuutta saattaa kuulostaa kliseeltä, mutta se on totta.
Yhteistä edellä kuvaamilleni äärinäkemyksille on myös perustavaa laatua oleva väärinkäsitys sen suhteen, mikä YK itse asiassa on. Sekä YK-romantikot että YK-kriitikot näkevät järjestön helposti irrallaan jäsenistään. Vaikka YK onkin enemmän kuin pelkkä jäsentensä summa ja vaikka pääsihteerille onkin peruskirjassa taattu pitkälle itsenäinen asema, järjestön kyky taata tai olla takaamatta kansainvälistä turvallisuutta on viime kädessä kiinni sen jäsenkunnasta ja erityisesti turvallisuusneuvoston (TN) pysyvistä jäsenistä.
Turvallisuusneuvosto
arvotelun kohteena
Turvallisuusneuvostoa kritisoitiin - eri tahoilta - aiemmin tänä vuonna ankarasti siitä, että se ei kyennyt pääsemään Irakin kohdalla ratkaisuun, jolla sota olisi joko kyetty välttämään tai jolla Yhdysvaltain toimet olisi siunattu. TN:n ja koko maailmanjärjestön katsottiin ajautuneen historiansa pahimpaan kriisiin. YK:lla katsottiin olevan edessään vain kaksi yhtä huonoa vaihtoehtoa: irrelevanttius tai prostituutio. Tämän päälle tuli elokuun itsemurhaisku YK:ta vastaan Bagdadissa - YK:n oma syyskuun yhdestoista.
Synkät ennusteet eivät ole kuitenkaan toteutuneet. Itse asiassa elokuun traaginen pommi-isku oli makaaberi osoitus siitä, että ainakin terroristit pitävät YK:ta mitä relevanteimpana kohteena. Reliikkiä olisi tuskin valittu kohteeksi. Keskustelut YK:n palaamisesta Irakiin – ehkä vahvennetulla mandaatilla - jatkuvat kulissien takana. Samanaikaisesti turvallisuusneuvosto on jatkanut kohtuullisella menestyksellä työtään kaikkien niiden muiden asioiden kanssa, jotka eivät välttämättä aina pääse otsikoihin mutta joissa YK:n rooli on korvaamaton - erityisesti Afrikan kriisinhallinta. YK ei ole myöskään prostituoinut itseään, jos tällaista ilmaisua halutaan käyttää, kenenkään suuntaan. Joidenkin mielestä viimeksi kuluneen runsaan vuoden aikana käyty Irak-keskustelu turvallisuusneuvostossa on toiminut pikemminkin osoituksena YK:n relevanttiudesta ja elinvoimaisuudesta. Tämän näkemyksen mukaan TN teki juuri mitä sen pitikin eli käsitteli kysymystä siitä, kohdistuiko kansainvälistä rauhaa ja turvallisuutta kohtaan sen kaltaista uhkaa, joka olisi edellyttänyt kollektiivisia tai kollektiivisesti hyväksyttyjä voimatoimia. Ollaan itse Irakin sodan oikeutuksen osalta sitten mitä mieltä tahansa, oli TN:ssa käyty keskustelu, sen avoimuus ja YK:n roolille kaikilla tahoilla annettu merkitys järjestön historiassa miltei ainutlaatuista.
Viime aikojen YK-kritiikki - tai YK-epätoivo sen tukijoiden taholta - tuleekin asettaa asianmukaiseen historialliseen kontekstiin. Kylmän sodan aikana turvallisuusneuvosto oli suurimmaksi osaksi kyvytön puuttumaan niihin konflikteihin, joita Yhdysvallat ja Neuvostoliitto kävivät ns. asiakasvaltioidensa välityksellä kolmannessa maailmassa. Kylmän sodan päättymistä välittömästi seurannut YK-euforia ei puolestaan rakentunut reaalitodellisuudelle.
Siinä missä kylmän sodan aikana supervallat olivat jyrkästi eri mieltä, mutta kykenivät hallitsemaan tahoillaan kulloisenkin tilanteen ilman että seurauksena olisi ollut kolmas maailmansota, kylmän sodan jälkeinen kausi on pitänyt sisällään erilaisen tavan hallita eripuraa. Turvallisuusneuvostossa tapahtunutta yhteenottoa on aina seurannut lyhyellä viiveellä kaikkien osapuolten pyrkimys korjata - ainakin näennäisesti - tapahtunut vahinko ja antaa YK:lle alueella rooli. Itse asiassa turvallisuusneuvostossa on 80-luvun jälkeen ollut vain kolme isoa kysymystä, joiden kohdalla jäsenet ovat ottaneet vakavasti yhteen. Näistä pitkäaikaisin ja vaikein on Lähi-idän kysymys, jossa YK on myös ns. kvartetin jäsen. Valitettavasti Lähi-idän kysymyksen käsittely YK:ssa on usein edustanut enemmänkin teatteria kuin substanssia, jota koskeva diplomaattinen toimeliaisuus on ollut Washington-vetoista. Kosovon ja Irakin kohdalla YK jäi ensi vaiheessa seuraamaan vierestä, kun läntinen liittokunta – Nato Kosovossa ja Yhdysvaltain johtama liittouma Irakissa – päätti käyttää voimaa. Kosovossa YK:lle on kuitenkin langennut merkittävä tehtävä ja sama saattaa vielä jonain päivänä olla edessä – takuuvarmojen vastoinkäymisten jälkeen – Irakissakin.
Kansanmurhat järkyttivät YK:ta
Turvallisuusneuvosto voi toki epäonnistua turvallisuuden takaajana myös silloin, kun se on peruslinjauksista yhtä mieltä. Näin kävi järkyttävin seurauksin Srebrenican ja Ruandan kohdalla, kun turvallisuusneuvosto päätti käytännössä olla tekemättä mitään. Inhimillisen kärsimyksen mittakaavalla turvallisuusneuvosto epäonnistui tehtävässään surkeasti. Kansanmurhat olivatkin YK:lle niin suuri shokki, että se sai osaltaan pääsihteerin esittämään yleiskokoukselle syksyllä 1998 ajatusta ns. humanitaarisesta interventiosta. Esitys sai yleiskokouksen enemmistöltä jäätävän vastaanoton: pyhään valtiosuvereniteettiin ei haluttu koskea. Annanin aloite on saanut jatkoa Kanadan tekemässä ”velvollisuus suojella” -aloitteessa, joka ei valitettavasti sekään ole myötätuulessa YK:ssa. Kansainvälisen yhteisön haluttomuus puuttua valtiosuvereniteettiin massiivisintenkaan ihmisoikeusloukkausten kohdalla on ollut yksi YK:n suurimpia puutteita. Rohkenen silti uskoa, että tänä päivänä kynnys tyytyä katsomaan sivusta 800 000 ihmisen kansanmurhaa olisi YK:ssa 90-lukua korkeampi.
YK:lla on näytettävänään myös menestystarinoita kuten Namibia ja Kambodzha. Tuoreempia esimerkkejä ovat Itä-Timor ja Sierra Leone – olkoonkin että lopputulos on näissä ja monissa muissakin tapauksissa kaukana täydellisestä. Sierra Leonessa prosessi on sitä paitsi vielä kesken. Afganistanissa tilanne näyttää toistaiseksi valitettavasti synkemmältä, ja jopa Balkanin kohdalla voidaan kysyä, onko YK vain jäädyttänyt tilanteen paikalleen. Voi olla, että perustavaa laatua olevat muutokset Balkanilla tulevat, jos ne ovat tullakseen, vain EU-jäsenyysperspektiivin pakottamana.
Jos YK onkin epätäydellinen, epätäydellisiä ovat myös paljon voimakkaammat ja monin verroin suuremmilla resursseilla varustetut toimijat, kuten turvallisuusneuvoston pysyvien jäsenten voimankäyttökoneisto. Korostaisinkin, että turvallisuusneuvosto - ennen kaikkea jatkuvuutta edustavat pysyvät jäsenet - ja YK:n sihteeristö ovat oppineet koko ajan lisää sen osalta, miten uusia, kylmän sodan jälkeisiä ja pääasiassa valtioiden sisäisiä konflikteja tulee pyrkiä hallitsemaan. TN:n työmenetelmät ovat tulleet tehokkaammiksi samalla, kun työn määrä on radikaalisti kasvanut. Siina missä kylmän sodan aikana TN kokoontui pari kertaa kuussa, nyt neuvosto ja sen alaelimet – erityisesti lukuisat sanktiokomiteat – pitävät yleensä pari kokousta päivässä. Myös kalliina ja byrokraattisena pidetty YK-sihteeristö on jatkuvasti tehostanut toimintaansa – ja järjestöä voidaan tuskin pitää kalliina, jos sihteeristön ydintoiminnot maksavat noin puolitoista miljardia dollaria ja rauhanturvatoiminta kokonaisuudessaan noin kolme miljardia dollaria vuodessa. Kansainvälinen yhteisö saa rahoilleen varsin hyvän vastineen.
YK vahvimmillaan
kakkosluokan kriiseissä
YK on ehkä vahvimmillaan silloin, kun kyseessä ovat geopoliittisessa mielessä kakkosluokan kriisit tyyppiä Itä-Timor, Etiopia-Eritrea, Kongo ja Länsi-Afrikan lukuisat sisällissodat. Niitä varten ei ole YK:ta korvaavia järjestelyjä; esimerkiksi Afrikan unionin tai Länsi-Afrikan maiden ECOWAS:n kyky ylläpitää rauhaa ja turvallisuutta omilla alueillaan on toistaiseksi hyvin rajoittunut. Meidän tulee myös muistaa, että nämä kakkosluokan kriisit ovat konflikteja, joissa inhimillisen kärsimyksen määrä on yleensä suuri. Ilman YK:n väliintuloa se olisi vielä suurempi. Parantamisen varaa YK:n jäsenmailla on tosin niiden valmiudessa tarjota YK:lle joukkoja ja siviilikriisinhallinnan asiantuntemusta näihin ”vähemmän tärkeinä” pidettyihin kohteisiin. Aivan erityisesti tämä koskee länsimaita, joista monet avoimesti tukevat humanitaarisen intervention periaatteita ja jotka omaavat tarvittavaa teknistä asiantuntemusta ja kykyä projisoida voimaa. Monet YK:n jäsenvaltiot ovat myös haluttomia osallistumaan rauhanturvan ja siviilikriisinhallinnan kustannuksiin. Ykköskategoriaan, kuten Kosovo ja Irak, on laajempaa lähtövalmiutta, mutta YK pääsee paikalle yleensä vasta siinä vaiheessa, kun on ryhdyttävä rakentamaan uudestaan sodan ja diktatuurin runtelemia yhteiskuntia.
Turvallisuusneuvosto pystyy vaikuttamaan myönteisesti kansainvälisen turvallisuuden ylläpitämiseen myös välillisesti, pelkän olemassaolonsa ja pelotevaikutuksen kautta. Sekä Pohjois-Korealle että Iranille joutuminen TN:n asialistalle olisi erittäin vastenmielistä, minkä ansiosta ne ovat olleet valmiita diplomaattiseen vuoropuheluun ad hoc -yhteyksissä. Molemmissa tapauksissa Yhdysvallat on myös eurooppalaisia liittolaisiaan paljon voimakkaammin pitänyt esillä TN-korttia. Kiina, jolle sen asema turvallisuusneuvoston pysyvänä jäsenmaana on erittäin tärkeä, mutta joka yleensä pitää TN:ssa varsin matalaa profiilia, on myös väläytellyt varovasti TN-korttia Pohjois-Korean suuntaan. Kakkoskategorian maiden osalta voi puolestaan todeta, että afrikkalaiset valtionpäämiehet seuraavat tiettävästi hyvin tarkkaan TN:n puheenjohtajan lausuntoja, jotka ovat osa neuvoston vähemmän sotaista arsenaalia.
YK ja Yhdysvallat
tarvitsevat toisiaan
Miten sitten ovat yhteensovitettavissa YK globaalina multilateraalisena järjestönä ja historiallisesti ainutkertaisen vahva supervalta Yhdysvallat, jota monet syyttävät unilateralismista? On totta, että moderni historia ei tunne nykyisenkaltaista sotilaallisen voiman epäsuhtaa johtavan valtion ja lähimpien perässähiihtäjien välillä. Paradoksaalisesti tämä johtava valtio on samalla kuitenkin historiallisesti ottaen ehkä aikaisempaa haavoittuvampi – meidän kaikkien muiden tavoin – uusien turvallisuusuhkien suunnasta. Nämä uhkat – terrorismi, joukkotuhoaseiden leviäminen, ympäristön tuhoutuminen, tartuntataudit, köyhyyden ruokkima viha ja epätoivo ja ennen kaikkea kaikille näille kasvualustan tarjoava valtiorakenteen hajoaminen – vaativat ratkaisuksi lähtökohtaisesti globaalia yhteistyötä ja hallintaa. Edes Yhdysvallat ei pysty yksin hallitsemaan niitä.
YK:ta on usein tarjottu vastavoimaksi Yhdysvalloille. Parempaa reseptiä YK:n hyllyttämiseksi ei ole. YK:n ja USA:n suhteen on oltava yhteistyövarainen joskaan ei symbioottinen. YK tarvitsee Yhdysvaltoja, ja näyttää siltä että Washingtonissa kerta toisensa jälkeen myönnetään, että YK-järjestelmällä voi olla käyttöä myös Yhdysvalloille. Nykyadministraatiokin on kerta toisensa jälkeen linjannut uudelleen käytännön suhtautumistaan YK-vaihtoehdon käyttöön, myös ja ennen kaikkea Irakissa. Amerikkalaisista monet myös antaisivat mielellään maailmanjärjestölle nykyistä tärkeämmän roolin Yhdysvaltain ulko- ja turvallisuuspolitiikassa. Sitä paitsi monet YK:n ajamista asioista perustuvat Yhdysvaltain perinteisesti tärkeinä pitämiin arvoihin kuten demokratia, ihmisoikeudet ja markkinatalous. Mitä tulee ns. neokonservatiiveihin, joita kuvaisin mieluummin oikeistoradikaaleiksi, suhteessa YK:hon he osaltaan edustavat erästä pitkän linjan ideologista jatkumoa amerikkalaisessa ajattelussa. Ruohonjuuritasolla amerikkalaisessa YK-vastaisuudessa on puolestaan osaksi kyse samanlaisesta globalisaationvastaisesta reaktiosta, joka monissa muissa maissa kanavoituu radikaalisti vasemmistolaisempaan suuntaan.
Oma näkemykseni New Yorkista käsin on, että käytännössä Yhdysvallat on mainettaan sitoutuneempi multilateraalisiin järjestörakenteisiin, ja se haluaa joka tapauksessa säilyttää itsellään joka tilanteessa myös multilateraalisen option. Tapauksesta riippuen tämä joko tulee tai ei tule ulottumaan geopoliittisessa mielessä ykkösluokan konflikteihin. Multilateralismia koskevat paradigmat – oli kyse sitten paradigmoista Helsingissä, Brysselissä tai Washingtonissa – myös muuttuvat ja kehittyvät. Tärkeintä Yhdysvalloille tänä päivänä on, että multilateralismin tulee palvella konkreettisten ja usein hyvin välittömien tavoitteiden saavuttamista; eurooppalaisessa ajattelussahan multilateralismi on enemmän itseisarvo.
Moni näkee turvallisuusneuvoston pysyvien jäsenten omaaman veto-oikeuden yhtenä esteenä YK:n kyvylle ylläpitää kansainvälistä rauhaa ja turvallisuutta. Ihannemaailmassa asiat saattaisivatkin toteutua ihanteiden mukaisesti – tosin ihannemaailmoja olisi lukuisia, koska ihanteetkin ovat niin erilaisia. Reaalimaailmassa kysymys vetosta tulee nähdä takeena sille, että ainakaan Yhdysvallat, Venäjä ja Kiina eivät kävele ulos YK:sta. Ilman vetoa YK ei ehkä olisi selvinnyt pitkästä kylmän sodan kaudesta.
Turvallisuusneuvoston kokoonpanolle
ei ole esitetty realistista vaihtoehtoa
Jotkut näkevät myös turvallisuusneuvoston vuoden 1945 voittajien saneleman kokoonpanon eräänä esteenä YK:n kyvylle toteuttaa tehtäväänsä. Turvallisuusneuvoston ja sen tekemien päätösten legitimiteetin katsotaan rapautuneen, kun neuvoston kokoonpano ei heijastele eri maiden taloudellisessa ja poliittisessa voimassa tapahtuneita muutoksia sen paremmin kuin YK:n jäsenmäärän dramaattista kasvuakaan. Asiaintilaa kohtaan esitetty kritiikki on oikeutettua, mutta se ei oikeuta sivuuttamaan YK:ta. Mitä tulee turvallisuusneuvoston reformista käytävän keskustelun pitkäaikaiseen umpikujaan, kenelläkään ei ole esitettävänään realistista ratkaisua tilanteen korjaamiseksi. Asiaintilan kanssa on vain osattava elää.
Miten sitten YK on kyennyt vastaamaan edellä mainitsemiini uusiin turvallisuusuhkiin, jotka vaativat lähtökohtaisesti globaalia yhteistyötä? Toistaiseksi tulokset ja myös itse yrityksen intensiteetti vaihtelevat. Terrorismin vastaisen taistelun kohdalla turvallisuusneuvoston asianomaisen alakomitean työssä on vielä paljon tehostamisen varaa; yleiskokous puolestaan ei ole päässyt paljoa iänikuista terrorismin määrittelyä koskevaa riitelyä pitemmälle. Joukkotuhoaseiden leviämisen estämisen eli non-proliferaation kohdalla YK:n viime vuosikymmenen merkittävimmät saavutukset liittyvät Irakiin, jossa UNSCOM:n tarkastuksia ja monitorointia – ennen kuin tarkastajat vuonna 1998 joutuivat lähtemään – on kiittäminen siitä, että Irakin aseohjelmat ajettiin alas ja että niitä ei kyetty millään merkittävällä tavalla käynnistämään uudelleen. YK:n Geneven aseidenriisuntakonferenssissa neuvoteltiin puolestaan kymmenen vuotta sitten valmistunut kemiallisen aseen kieltosopimus. Tämän jälkeen uusista monenkeskisistä asevalvontasopimuksista ei ole kyetty aloittamaan neuvotteluja, ja mm. tavoite käynnistää neuvottelut biologisen aseen kieltosopimuksen todentamismekanismista epäonnistui. Oman I-komiteani työtä joukkotuhoasekysymyksissä on puolestaan jarruttanut syvälle käypä näkemysero niiden, jotka korostavat aseiden- ja erityisesti ydinaseriisuntaa ja niiden, joille prioriteetti on non-proliferaatio, välillä. Toteaisin tältä osin, että valitsemalla näistä kahdesta tavoitteesta vain toisen me varmistamme, että tilanne jatkuu nykyisellään eli epätyydyttävänä. Ainoa vaihtoehto on sekä aseidenriisunta että non-proliferaatio, ei jompi kumpi. Tässä ydinasevalloilla on erityinen vastuu.
Joukkotuhoaseiden leviämisen kohdalla YK ei ole siis kyennyt tai päässyt ottamaan sitä roolia, joka sille mielestäni kuuluisi. Tämä on erityisen huolestuttavaa tilanteessa, jossa terroristien tiedetään pyrkivän saamaan käyttöönsä kemiallisia, biologisia ja viime kädessä myös ydinaseita. Yhdysvaltain odotetaan lähiaikoina esittävän turvallisuusneuvostolle uuden aloitteen, joka tähtää joukkotuhoaseiden levittämisen kriminalisointiin. Esitys on tällä hetkellä hallinnon sisäisessä käsittelyssä Washingtonissa.
Turvallisuus ja kehitys
kulkevat käsi kädessä
Entäpä sitten köyhyyden, tartuntatautien, ympäristön tuhoutumisen ja muiden ”pehmeämpinä” pidettyjen turvallisuusuhkien hallinta? Miten YK on kyennyt vastaamaan valtiorakenteen hajoaminen -syndroomaan? Ei varmaankaan kovin hyvin, kun tällaisten valtioiden määrä tuntuu olevan jatkuvassa kasvussa. Kehitysmaiden keskimääräisen hyvinvoinnin kasvu on puolestaan viime vuosina ollut suurimmaksi osaksi Kiinan ja Intian talouskasvun ansiota. Monterreyn kehitysrahoituskonferenssissa saavutettu tärkeä konsensus ei etene käytännössä, kun kummallakaan osapuolella - kehitysmaat ja avunantajavaltiot - ei näytä olevan riittävää valmiutta elää sitoumustensa mukaisesti. Masentavasta nykytilanteesta huolimatta vaihtoehtoa multilateraaliselle lähestymistavalle ei kuitenkaan ole.
En voi tässä yhteydessä kylliksi korostaa kehityksen ja turvallisuuden välistä yhteyttä. Se laaja, usein vaikea ja yleensä julkisuudelta piilossa oleva työ, jota YK-järjestelmässä tehdään kehityksen ja vaikkapa hyvän hallinnon lujittamiseksi, palvelee viime kädessä myös konfliktien ennaltaehkäisyä ja kansainvälistä turvallisuutta. Ennen kuin absoluuttinen köyhyys on poistettu maailma ei ole turvallinen paikka myöskään niille, joita köyhyys ei omakohtaisesti koske. Toisaalta myöskään kehitys ei ole mahdollista ilman turvallisuutta. Sekä YK:ssa että kansallisesti täällä Suomessa nämä kaksi, kehitys ja turvallisuus, nähdään liian usein kahtena erillisenä putkena. Yhden ensisijaisuutta korostava koulukunta vähättelee puhdasoppisesti toisen merkitystä ja päinvastoin. Reseptinä valtiorakenteen hajoaminen -syndroomaan ei voi olla yksinomaan järjestyksenvalvonta, mutta ilman lakia ja järjestystä nämä valtiot eivät voi myöskään päästä uuden elämän alkuun.
YK:ssa koetaan akuuttia riittämättömyyden tunnetta, mitä tulee järjestön kykyyn vastata uusiin turvallisuusuhkiin. Järjestössä tiedostetaan myös se, että sen jäsenet eivät ole aina yhtä mieltä siitä, mitkä tekijät itse asiassa ovat uhkana kansainväliselle rauhalle ja turvallisuudelle. Ainakaan uhkien keskinäisestä priorisoinnista ei kyetä sopimaan. Tätä tietoisuutta heijasteli pääsihteerin kuluneena syksynä tekemä päätös asettaa korkean tason paneeli, tehtävänään nykyisten ja tulevaisuuden uhkien, niiden keskinäisyhteyksien sekä kansainväliseltä yhteisöltä edellytettävien toimenpiteiden mahdollisimman pitkälle menevä identifiointi. Paneelin tulee myös antaa suosituksensa siitä, miten YK:n rakenteita tulisi uudistaa, jotta järjestön kautta toteutettavilla kollektiivisilla toimenpiteillä ylipäänsä olisi vaikuttavuutta. Pääsihteerin mukaan YK on tullut tienhaaraan: uudistua tai olla vaarassa epäonnistua.
Vastaus otsikon esittämään kysymykseen on siis sekä myönteinen että kielteinen. YK on puutteellinen, mutta hitaasti näitä puutteita korjataan. YK:n rooli on sekä juhlava että tavattoman arkipäiväinen. YK ei tule koskaan olemaan kansainvälisen turvallisuuden yksin takaava runsaudensarvi, mutta voimakkainkaan jäsenvaltio ei yksin pysty hallitsemaan uhkia, varsinkaan uusia uhkia. YK:n ja erityisesti sen turvallisuusneuvoston legitimiteettiä kohtaan kohdistuu eri suunnista epäilyjä, mutta kukaan ei pysty tarjoamaan parempaa vaihtoehtoa. YK:n rakenteet ja päätöksentekokulttuuri ovat radikaalin uudistuksen tarpeessa, ja vaikka muutosvastarinta on kova, yhä useampi myöntää, että järjestö on todellakin tullut tienhaaraan. YK:n resurssit ovat rajatut, mutta pienilläkin resursseilla se pystyy suoriutumaan vaativista tehtävistä. YK päätyy yhtä usein ellei useammin syntipukin kuin sankarin rooliin, mikä osoittaa, että sitä todellakin tarvitaan.