Alivaltiosihteeri Pertti Torstila: Paasikiven puolueettomuudesta Euroopan unionin puolustukseen, puhe Paasikivi-juhlassa Keravalla 26.11.
Alivaltiosihteeri Pertti Torstila
Ulkoasiainministeriö
Paasikivi-juhla
Kerava 26.11.2000
"Paasikiven puolueettomuudesta Euroopan unionin puolustukseen"
Kansakunnan itsetunnolle on tärkeätä, että se on sovussa menneisyytensä kanssa. Tekemättä jätetty tili historian kanssa on läpi vuosisatojen johtanut jännitykseen, kriiseihin ja konflikteihin. Jotta meillä olisi visio tulevaisuuteen, on meidän tiedostettava menneisyytemme, sen saavutukset kuin myös tehdyt virheet. Menneisyyden hallinta on tärkeä osa suomalaisten identiteettiä.
Sodan jälkeisiä "vaaran vuosia" selvittivät osaltaan Paasikiven päiväkirjat. Paasikivi kuvaili elävästi sitä painoa ja vastuuta, joka kansakuntamme johdon harteilla tuohon aikaan oli. Päiväkirjan lukijalle selviää, kuinka paasikiviläisellä itsetunnolla asetettiin rajat sille, mihin asti suomalaista demokratiaa voitiin venyttää ja suomalaisten tietoisuutta historiallisesta kokemuksesta muuttaa. Historian uudelleenkirjoittaminen on sitä, että se mikä ennen nähtiin todeksi ja oikeaksi, kyseenalaistetaan ja selitetään vääräksi, jopa valheelliseksi. Ei toki ole mitään väärää siinä, että esiin kaivetaan uusia faktoja ja tältä pohjalta esitetään uusia tulkintoja, mutta historian kulun oikea ymmärtäminen edellyttää välttämätöntä uudelleen rakentamista. Viime kädessä harjoitetun politiikan käytännön tulokset merkitsevät. Väärä politiikka vie hyvin harvoin hyvään lopputulokseen.
Vaaran vuosina kamppailtiin sotasyyllisyyskysymyksen kanssa. Historiaa kirjoitettiin uudelleen taannehtivan lainsäädännön tueksi kun isänmaan etujen puolustajista piti tehdä edun vastustajia. Paasikiven realismi ei ollut vain sitä, että ulkopoliittinen viisaus lähtee tosiasioiden tunnustamisesta, vaan myös tosiasioita piti hetkittäin osata tulkita uudelleen. Päiväkirja kertoo, että tämä ei aina lähtenyt sydämestä. Mutta Suomen etujen varjeleminen poikkeuksellisen vaikeissa olosuhteissa kävi päällimmäisenä.
Paasikivi ei hyväksynyt determinismiä, oppia historiallisten tapahtumien ennalta määräytyvyydestä, johon inhimillisin toimin ei pystytä vaikuttamaan. Tosiasiat hän kuitenkin näki selvästi kuin myös pienten kansojen pyrkimysten rajalliset onnistumismahdollisuudet 1940-luvun lopun ja 1950-luvun kylmän sodan maastoissa. Paasikivi ei luonnehtinut Suomen ulkopolitiikkaa puolueettomuuspolitiikaksi sen kansainvälisoikeudellisessa merkityksessä, mutta koko hänen elämäntyönsä tähtäsi - kuten hän lausunnoissaan usein toi esiin - Suomen puolueettomuuden perustan rakentamiseen. Paasikivelle ympäristö oli puolueettomuuspyrkimystä, Kekkoselle jo puolueettomuuspolitiikkaa. Ulkopoliittisen toimikentän ja Suomen liikkumatilan laajentaminen olivat Paasikiven ja Kekkosen ulkopolitiikan suuri saavutus. Sille pohjalle rakensivat jo tuntuvasti väljemmissä puitteissa Mauno Koivisto ja Martti Ahtisaari. Tarjoutuneet tilaisuudet maan ulkopoliittisen profiilin nostoon ja oikea-aikaisiin päätöksiin käytettiin taitavasti. Työtä jatkaa nyt presidentti Tarja Halonen. Johtavana lankana on kaikkien toimissa Suomen etu. Ulkopolitiikka ei ole - Urho Kekkosen vertausta lainatakseni - ajanvietettä.
Karjalan menettänyt, mutta puna-armeijan ja miehityksen torjunut Suomi oli toisen maailmansodan jälkeen tilanteessa, jossa Neuvostoliiton uhkaa ei voitu torjua uhmaamalla tai liittymällä venäläispyrkimyksiä vastustavaan länsileiriin. Irtautuminen sodasta tuli mahdolliseksi menestyksellisten torjuntataistelujen jälkeen ja perustui määrätietoiseen poliittiseen toimintaan. Talvi- ja jatkosodassa voitettu vapaus kertoivat selvää kieltään siitä, että Suomi ei halunnut kuulua Moskovan leiriin. Suomi oli kuitenkin yksin suhteissaan Neuvostoliittoon. Vaikka länsivallat viestittivät poliittista tukea Suomen itsenäisyydelle ne eivät olleet halukkaita minkäänlaisten riskien ottamiseen Suomen suunnalla. Mutta politiikan ja diplomatian taito on tehdä välttämättömyydestä hyve. On osattava kääntää olosuhteet, vaikeatkin, palvelemaan omaa kansallista ja mahdollisuuksien mukaan myös kansainvälistä etua. Paasikiven presidenttivuosina Neuvostoliitto-suhteen rakentaminen oli etusijalla, mutta jo hänen kaudellaan avattiin portteja laajempaan kansainväliseen yhteistyöhön. Suomen toimintalinjaksi kasvoi vahva pyrkimys osallistua aktiivisesti kansainväliseen yhteistyöhön. Suomi eteni kylmän sodan jännityksen vuosina omalla kompassilukemallaan valppaasti ympäristöään tarkkaillen. Luottamusta rakennettiin Neuvostoliittoon ja rinnan tehtiin määrätietoista työtä läntisten yhteyksien lujittamiseksi. Idänsuhteiden hyvä hoitaminen ei olisi onnistunut ilman vahvaa kansainvälistä kytkyä muihin suuntiin.
Keskeinen kansallinen tavoite oli silloin kuten nytkin maamme turvallisuuden vahvistaminen, itsenäisyyden ja suomalaisten hyvinvoinnin turvaaminen. "Right or wrong, my country" sanovat englantilaiset. Asemaamme määrittäviä tekijöitä olivat kylmän sodan vuosikymmeninä maantiede, YYA-sopimus ja puolueeton ulkopolitiikka. Puolueettomuuspolitiikka, johon YYA-sopimus antoi mahdollisuuden, oli keino raivata toimitilaa kansainvälisesti ja pitää tarpeellista etäisyyttä Neuvostoliittoon. Ne ulkopoliittiset aloitteemme, jotka usein leimattiin Moskovasta inspiroiduiksi, olivat tarkoitettu luomaan sellaisia olosuhteita lähialueellamme ja laajemmin koko maanosassa, jossa todennäköisyys joutua soveltaman YYA-sopimuksen sotilaallisia artikloja oli minimoitu. Viittaan tässä erityisesti Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökonferenssia koskevaan suomalaisaloitteeseen sekä Pohjolan ydinaseetonta vyöhykettä koskevaan hankkeeseen.
Maatalousvaltainen Suomi rakensi sodan jälkeisinä vuosina itselleen nykyaikaisen teollisuusvaltion edellytykset. Jäimme ilman Yhdysvaltojen Euroopalle tarjoamaa Marshall-apua, mutta metsä- ja metalliteollisuuttaan taitavasti kehittäen Suomi nousi oman alansa osaamisen maailmankärkeen.
Suomelle turvallisuus ei ole ollut ainoastaan sotilaallista, vaikka olemmekin joutuneet vapauttamme asein puolustamaan. Hyvinvoinnillemme on aina ollut ratkaisevaa säilyttää kauppayhteydet tärkeimmillä markkinoilla ja kilpailla niillä tasavertaisista asemista. Suomi osallistui kaupankäynnin vapauttamiseen liittyvään kansainväliseen toimintaan 1940-luvun lopusta alkaen. Vuonna 1948 Suomesta tuli Kansainvälisen valuttarahaston jäsen. Vuonna 1950 Suomi hyväksyttiin kansainvälisen kauppa- ja tullijärjestön GATTin jäseneksi. Viiden pohjoismaan välistä yhteistyötä kaikilla inhimillisen toiminnan alueilla alettiin rakentaa 1950-luvulla. Pohjoismaiden Neuvosto nousi aluellisen yhteistyön maailmanlaajuiseksi malliesimerkiksi. Euroopan vapaakauppaliiton EFTAn kanssa Suomi solmi vapaakauppasopimuksen vuonna 1960. Suomesta tuli läntisen kauppa- ja kehitysjärjestön OECD:n jäsen vuonna 1969. EEC-vapaakauppasopimus solmittiin vuonna 1974 ja Euroopan Neuvostoon liityimme 1989. Vuonna 1995 astuimme täysivaltaisina jäseninä Euroopan unioniin. Kekseliäisyydellä, harkinnalla ja maltilla rakensimme viisikymmenvuotisen Euroopan jaon aikana oman maamme ja kansainvälisen asemamme askel askeleelta lujaksi osaksi yhdentyvää Eurooppaa.
Jäsenyys Euroopan unionissa merkitsi suurta muutosta Suomen osallistumiselle Euroopan yhdentymiskehitykseen ja kansainväliseen yhteistyöhön. Alusta pitäen lähdimme rohkeasti unionin ytimeen, emmekä jääneet reunamille. Meille tarjoutunutta ainutlaatuista mahdollisuutta vaikuttaa kansainväliseen politiikkaan unionin ytimestä emme ole halunneet jättää käyttämättä. Euroopan unionin merkitys vakauden ja turvallisuuden luojana on Suomelle tärkeä. Se oli tärkeä tekijä myös syksyllä 1994 kun suomalaiset tekivät valintansa unioniin liittymisestä. Määrätietoinen pyrkimys mennä ensimmäisten joukossa Euroopan rahaliittoon EMUun on puhuva esimerkki halusta olla vaikuttamassa politiikan ytimessä. EMU-jäsenyys ei tietenkään ole puhdas turvallisuuspoliittinen hanke. Mutta EMU merkitsee jättiaskelta sen taloudellisen ja poliittisen solidaarisuuden rakentamisessa, joka on EUlle ja sen jäsenille tärkeää. EMUssa on konkretiaa.
Euroopan unionin puheenjohtajuus vuonna 1999 oli suomalaisen diplomatian suurtesti, ensiarvoisen tärkeä kansainvälinen haaste ja voimannäyttö. Suomella ei itsenäisyytensä aikana ole ollut EU-puheenjohtajuuden kaltaista kansainvälistä urakkaa. Selvisimme kunnialla ja suorituksemme sai kaikilta tahoilta kiitosmaininnan. Tuloksia syntyi, kompromisseja rakennettiin onnistuneesti kansallisten ja yleiseurooppalaisten tavoitteiden välille.
EU:n yhteinen ulko- ja turvallisuuspolitiikka (YUTP) on vaikeata toimialuetta. Se on korostetusti hallitustenvälistä toimintaa. Siinä ei äänestetä tai päätetä määräenemmistöillä kaikkia sitovista järjestelyistä. Tehtävä YUTP:n moniulotteisella saralla läpi maapallon monilukuisten kriisien askarrutti meitä, ja varmasti myös partnereitamme sillä olivathan Suomen ulkopolitiikan painopisteet vuosikymmenien ajan olleet korostetusti maamme lähialueilla.
Euroopan unionin puheenjohto avaa jokaisen puheenjohtajamaan muiden jäsenmaiden, ja myös ulkopuolella olevien silmien eteen. Puheen-johtajalla on puheenjohtajuuskaudellaan ainutlaatuinen tilaisuus näyttää toisille, mitä hän todella on ja mitä hän todella osaa; tulla merkityksi kartalle. Pienelle jäsenmaalle tällä seikalla on suuria suurempi merkitys. Puheenjohtajamaa saa myös mahdollisuuden tuoda unioni sisälle omaan maahansa; tilaisuuden esitellä EU:ta omille kansalaisilleen. Puheenjohtajuus tarjoaa ainutlaatuisen ajan puheenjohtajamaalle kurkistaa näköalaikkunasta unionin ja sen jäsenmaiden sisimpään. Näin kävi Suomelle kun sotilaallisesti liittoutumattomana rakensimme sovintoa turvallisus- ja puolustuspolitiikassa NATO-maiden sisään.
Tavaramerkiksemme puheenjohtokaudella muodostui suunnitelmallisuus ja ennakoitavuus - aina siinä määrin kun se on ulko- ja turvallisuuspolitiikassa mahdol-lista. Valmistauduimme tehtäväämme liittymisestämme lähtien, yli neljän vuoden ajan. Emme pyrkineet kaudellamme yllätyksiin, mutta asetimme tavoitteet.
Venäjä oli ja on Suomen puheenjohtokauden jälkeen EU-jäsenyytemme mittatikku ja näytön paikka. Suomen ulkopoliitinen johto tiesi hyvin, että samanaikaisesti kun pohdimme EU-kantoja Itä-Timorin, Afrikan tai Intian-Pakistanin ongelmiin meidän on hoidettava välitöntä intressimme kohdetta, omaa lähialuettamme hyvin. Tässä suhteessa Suomen tehtävä ei kylmän sodan vuosista ole muuttunut. Suomi ei ole enää yksin suhteessaan Venäjään, mutta maantieteellinen sijaintimme ei EU-jäsenyyden myötä millään tavoin muuttunut. EU-maat kohdistavat suuria odotuksia Suomeen unionin Venäjä-suhteessa. Jacques Delors sanoi haastattelussaan Suomen Kuvalehdelle 1.1.2000 seuraavasti: " Epäjärjestys Venäjällä tulee jatkumaan ainakin 10 vuotta. Näissä oloissa EU:n on syytä turvautua Suomen asiantuntemukseen. Uskon, että Suomella on edelleen paras ymmärrys siitä, kuinka EU:n olisi suhtauduttava nyky-Venäjään." Venäjän tilanteen epävarmuus vaatii EU:lta entistä tiiviimpää yhteistoimintaa tasavertaisen kumppanuuden rakentamisessa Venäjän kanssa.
Suomen puheenjohtajuuskauden ehdoton YUTP-saavutus oli unionin turvallisuus- ja puolustusulottuvuuden (ESDP) harppaus eteenpäin. Tämä on aihepiiri, jolla on suuri merkitys niin unionin yhteisen UTP:n tulevaisuudelle kuin myös Suomen omille kansallisille tavoitteille - nyt ja jatkossa.
Meihin kohdistui varsin vahvoja ennakkoluuloja; "neutraali Suomi", haluton ja ehkä arkakin etenemään tällä herkällä aluella. Suomen kykyä selviytyä Kölnin huippukokouksen kunnianhimoisista päätöksistä epäiltiin. Halusimme osoittaa nämä epäluulot virheellisiksi. Suomi ei enää vuoden 1995 jälkeen - Euroopan unioniin liityttyään - ole pitänyt itseään puolueettomana maana. Asetimme itsellemme ja kumppaneillemme kriisinhallinnan vaikealla alueella korkean tavoitetason, lupasimme näkyviä tuloksia ja lunastimme lupauksemme Helsingissä. Varmistimme Helsingin huippukokouksessa lujan pohjan jatkolle, jolle Ranska nyt vuorostaan rakentaa. Käsitys Suomesta uskottavana ja luotettavana EU-jäsenenä vahvistui ja väitteet neutraalista pohjoisesta jäsenmaasta ovat jääneet pois. Helsingissä tehtiin konkreettiset päätökset unionin sotilaallisen kriisin-hallinnan välineistöstä ja päätöksentekomekanismeista. Myös siviili-kriisinhallinnan voimavaroista ja niiden koordinoinnista päätettiin.
Keskustelu Euroopan unionin sotilaallisesta ulottuvuudesta käy vilkkaana Suomessa ja Suomen rajojen ulkopuolella. Tässä keskustelussa nousevat toistuvasti esiin seuraavat kolme kysymysryhmää.
1) Miksi EU:lle halutaan rakentaa sotilaallista toimintakykyä kun sellainen Euroopassa jo NATO:n muodossa on ? Miksi "militarisoida" Euroopan unionia ?
NATO on ennen muuta jäsentensä puolustusliitto. NATO:n perustehtävä on kollektiivinen puolustus kun taas EU:n turvallisuus- ja puolustuspolitiikka ei ole ole Artikla 5-asia. Unionin jäsenvaltiot eivät ole luomassa Euroopan armeijaa. Ulkoministeri Tuomioja sanoi Pariisissa 15.11.2000 seuraavasti: " Niin kauan kuin NATO on olemassa - eikä liittoutumaton Suomi ole tätä millään tavoin kyseenalaistamassa - ei päällekkäisille sotilaallisille liittoutumisvelvoitteille ole Euroopassa tilaa eikä tarvetta."
Unionimaat ovat kuitenkin yksimielisiä siitä, että seuraavan Bosnian tai Kosovon edessä Euroopan on kyettävä aiempaa parempaan suoritukseen. On kehitettävä kyky ja edellytykset itsenäiseen sotilaalliseen kriisinhallintaan. Se, että unionille tällainen kyky nyt luodaan ei tee EU:sta sotilasjärjestöä, puolustusliitosta puhumattakaan. Mutta se tekee unionista vahvemman ja uskottavan toimijan sen omien jäsenten silmissä ja se rakentaa eurooppalaisen elinympäristön turvallisemmaksi myös muille.
2) Eikö kehittyvä eurooppalainen turvallisuus- ja puolustusidentiteetti ole uhka NATO:n eheydelle ja transatlanttisille siteille ? Jos emme halua rikkoa atlanttista yhteyttä - NATO:a ja Yhdysvaltain-Euroopan turvallisuussiltaa - eikö meidän silloin tulisi pidättyä näinkin "itsenäistä" tietä kulkevan ESDP:n kehittämiseltä ?
Vastaus on : ei. Päinvastoin, meidän tulee jatkaa tällä haastavalla tiellä sillä jos edistys tapahtuu osapuolten yhteisymmärryksessä koituu se siunaukseksi kaikille. Amerikan ja Euroopan ajautuminen erilleen vaarantaisi paraikaa käynnissä olevat yhteisoperaatiot, heittäisi pitkän varjon ESDP:n ylle ja olisi kohtalokasta NATO:n sisäiselle koheesiolle. Suomi ei halua näin käyvän. EU-NATO suhdejärjestely on monimutkainen, mutta samalla kiireellisin kysymys unionin kriisinhallinnalle. Tavoitetaso 60 000 miestä uskottavine tukirakenteineen edellyttää NATO-mekanismeja ja hyvintoimivaa EU-NATO-yhteyttä. Suomi on korostanut myös yhteyttä ja avoimuutta muihin ulkopuolisiin maihin, jotka haluavat unionin kriisinhallintaa edistää. Mielessämme ovat erityisesti Venäjä ja Ukraina, jotka jo ovat mukana SFOR:issa ja KFOR:ssa, unohtamatta kansainvälisen rauhanturvatoiminnan suurmaata Kanadaa
3) Entä mikä on sotilaallisesti liittoutumattomien EU-maiden (Suomi, Ruotsi, Itävalta ja Irlanti) asema ?
Sanoin jo, että Suomi ei pidä itseään unionissa "puolueettomana" maana. Mielestämme unionissa, jolla on yhteinen ulko- ja turvallisuuspolitiikka ei ole tilaa puolueettomille maille. Sotilaallisesti liittoutumattomia voimme kyllä olla, mutta emme puolueettomia. Kriisinhallinta nykykäsitteenä esiteltiin unionille suomalais-ruotsalaisena aloitteena vuonna 1996. Teimme pj-kaudellamme hartiavoimin töitä ajatuksen konkretisoimiseksi. Suomella ei tule olemaan vaikeuksia oman näkyvän panoksensa antamiseksi 60 000 miehen joukkotavoitteeseen. Pitkän linjan rauhanturvaajana eri puolilla maailmaa meillä on kyky ja valmius osallistua EU-puitteissa nopeasti ja tehokkaasti.
Mutta unionin sotilaallisesti liittoutumattomat maat ovat pysyneet lähtökohdissaan. Niistä ei ole suostuttu tinkimään, ehkä Itävalta poikkeuksena. Me emme ole luomassa "Euroopan armeijaa" emmekä ole rakentamassa uutta eurooppalaista NATOa. Teemme työtä unionin kriinhallintakyvyn - sotilaallisen ja ei-sotilaallisen - puolesta. Tässä me haluamme säilyttää oman päätösvaltamme samalla kun sitoutumisemme yhteiseen työhön on luja ja selkeä.
Antaessaan ESDP-selonteon eduskunnalle Helsingin huippukokouksen alla viime vuonna pääministeri Lipponen sanoi unionin kriisinhallintakyvyn kehittämisen olevan elintärkeä kysymys niin Suomelle kuin koko EU:lle. Me teimme tästä aiheesta yhden pj-kautemme päätavoitteista. Lupasimme joulukuuksi 1999 Helsinkiin asiapitoiset päätökset, jotka vietiin läpi. Nyt on niiden lunastamisen aika.
Hyvät kuulijat,
Mitähän mahtaisi J.K. Paasikivi sanoa tämän päivän Suomesta ja ulkopoliittisista valinnoistamme jos hän nyt olisi tarkkailijan paikalla ? Joutuisiko Paasikivi päättelemään, että häntä seurannut suomalaisten valtiomiesten sarja näyttää siirtäneen paasikiviläisen ajattelun historiaan ? Haluan puheenvuoroni päätteeksi palauttaa mieliinne Paasikiven poliittisen perusnäkemyksen, jota myös Urho Kekkonen mielellään lainasi: "Ulkopoliittinen turvallisuus on tärkeintä kaikille kansoille, mutta aivan erikoisesti se on sitä Suomelle. Jos meillä on se, kaikki muu kyllä järjestyy." Minä uskon, että Paasikivi sanoisi: "Hyvin olette, arvoisat seuraajani isänmaan etua ajaneet ja perintöäni hoitaneet. Kyllä näillä kansainvälisillä saavutuksilla, kyllä näillä näytöillä ja turvallisuustakeilla kaikki muukin järjestyy.