Alivaltiosihteeri Jaakko Laajavan puhe Maanpuolustuskurssiyhdistyksessä
26. syyskuuta 2002
Vuosikymmenen aikana jouduimme kuitenkin toteamaan, että myönteisestä perusasetelmasta huolimatta ongelmat eivät loppuneet kylmän sodan päättyessä. Epävakaus Balkanilla jatkui. Maailman kriisipesäkkeet jatkoivat roihuaan. Taloudessa nähtiin käänne kohti kasvun hidastumista.
Nyt olemme jopa tuskallisen tietoisia siitä, että uusien uhkien kirjo ja ongelmien vyyhti ovat päinvastoin kasvamassa. Kauhistuttavimman muistutuksen tästä saimme vuosi sitten. Syyskuu 2001 muutti monin tavoin koko kansainvälistä asetelmaa.
Uutta tilannetta voi arvioida joko optimismia valaen tai pessimismiä uhkuen. Uusi tilanne sisältääkin sekä monia myönteisiä että valitettavasti myös huolta aiheuttavia piirteitä.
Kun ajatellaan sitä shokkia, joka maailmaa kohtasi 11. syyskuuta viime vuonna, oli myönteistä se, miten nopeasti Yhdysvallat ja Eurooppa sekä Venäjä ja Kiina löysivät yhteisen peruslinjan suhtautumisessa terrorismiin. Kaikki olivat yhtä mieltä siitä, että terrorismia ei tule missään olosuhteissa hyväksyä, vaan sen torjumiseksi on toimittava määrätietoisesti sekä kansallisesti että kansainvälisellä yhteistyöllä. Tässä tulee käyttää koko keinovalikoimaa, niin hyvin taloudellisia kuin poliittisia ja äärimmäisenä sotilaallisia keinoja. Yhteistyössä tuli hyödyntää mm. sekä tiedustelun, poliisiyhteistyön että oikeudellisen yhteistyön aloja.
Epäilemättä eri osapuolilla voi olla yhteistyöhalunsa taustalla muitakin vaikuttimia kuin kansainvälisen terrorismin tukahduttaminen tehokkaalla yhteistyöllä. Siksi nopeisiin johtopäätöksiin uuden yhteistyön pitkäaikaisuudesta ja syvällisistä muutoksista näiden voimatekijöiden pyrkimyksissä ja keskinäisissä suhteissa on suhtauduttava terveen kriittisesti.
Terrorismin vastaisessa toiminnassa ei ongelmilta ole yhteistyöhalusta huolimatta kokonaan vältytty. Turvallisuuden tavoittelussa voidaan monin tavoin ajautua ylilyönteihin. Länsimaisten yhteiskuntien todelliset vahvuudet ovat vapaus, oikeusvaltio, ihmisoikeudet ja demokraattiset pelisäännöt. Niitä ei saa terrorismia torjuttaessa vaarantaa. Meidän mielestämme on niinikään tärkeää, että paneudutaan myös terrorismille otollisen kasvualustan, köyhyyden ja syrjäytymisen ehkäisemiseen.
Myönteistä on, että lähes kaikki kansainväliset järjestöt ja instituutiot, YK:n, EU:n ja NATOn ohella ETYJ ja Euroopan Neuvosto, ovat kuluneen vuoden aikana kehittäneet menetelmiä terroristien toiminnan vaikeuttamiseksi.Yhdistyneet Kansakunnat ja etenkin YK:n turvallisuusneuvosto ovat palanneet kansainvälisen yhteistyön keskiöön.
Kirjaan myönteiseksi piirteeksi myös sen, että ihmiskunnan tulevaisuutta koskeviin suuriin kehitysongelmiin ja globaaleihin kysymyksiin on pyritty löytämään entistä tehokkaammin ratkaisuja yhteistyön avulla.
Myönteisiä kehityspiirteitä voisi luetella lisää, mutta tosiasia on, että myös kielteisiä ja huolta aiheuttavia aineksia on kansainvälisessä tilanteessa varsin paljon. Ne tuntuvat juuri nyt paljon suuremmilta kuin myönteiset.
Ensinnäkin itse uhat sinänsä.
Laajalti ollaan yhtä mieltä siitä, että yllätyshyökkäykseen perustuva kansainvälinen suursota - sellaisena kuin meidän oli siihen varauduttava kylmän sodan vaikeimpina aikoina - on tällä hetkellä verraten epätodennäköinen. Tämä ei toki merkitse sitä, että sotiin ja aseellisiin konflikteihin ja toisaalta puolustukseen olisi jätettävä varautumatta. Sellainen olisi edesvastuuttomuutta. Puolustuksen laiminlyönti ruokkisi epävarmuutta ja potentiaalista epävakautta.
Kuten puolustusvoimiemme johdon taholta on viime aikoina useassa yhteydessä korostettu, yllätyshyökkäyksellä alkavan suursodan sijasta monet muut sotilaalliset skenariot ovat edelleenkin varsin mahdollisia – näihin uhkiin on syytä asianmukaisesti varautua.
Samaan aikaan joudumme suhtautumaan muihin uusiin uhkiin kuten terrorismi-ilmiöön huomattavasti vakavammin kuin aiemmin. Ylipäänsä turvallisuus on käsitettävä sotilaallista ulottuvuuttaan laajempana kysymyksenä. Kuten monet muutkaan uudet uhkat terrorismi ei ole vain paikallinen ja alueellinen ilmiö rajallisine tavoitteineen vaan uudessa muodossaan todellinen globaali ongelma, joka ulottuu kaikkiin maanosiin ja erittäin lukuisiin maihin. Länsi-Euroopan maat eivät muodosta poikkeusta, päinvastoin. Uusi terrorismi käyttää organisoitumisessaan moderneja verkottumisen keinoja, sillä on kyky käyttää hyväkseen nykyaikaista teknologiaa ja takanaan huomattavia resursseja.
On selvää, että tehokkaat vastatoimet tällaista ilmiötä vastaan ovat vaikeita. Jos niissä mennään liian pitkälle siten, että kansalaisten vapaus merkittävästi vaarantuu, toimenpiteitä ei hyväksytä. Toimien täytyy kaiken kaikkiaan täyttää hyväksyttävät kriteerit. Terrorismin vastaisessa toiminnassa ei saa myöskään syyllistää kokonaisia kulttuureja tai uskontoja. Erilaisten epäluulojen kasvu muista olosuhteista lähtöisin olevia kansalaisia tai yleensä ulkomaalaisia kohtaan voi puolestaan johtaa ääriliikkeiden nousuun, rasismin ja muukalaisvihan lisääntymiseen ja moniin muihin epätoivottaviin ilmiöihin.
Koko maapalloa koskevien tärkeiden kysymysten kuten köyhyyden poistamisen, globaalin ympäristönsuojelun ja kestävän kehityksen suhteen on kyllä ponnisteltu paljon. Mutta kasvava kuilu pohjoisen ja etelän välillä on kuitenkin tosiasia, ja on pelättävissä, että ristiriita kärjistyy entisestään, ellei todellista suunnanmuutosta saada aikaan.
Pessimististä näkemystä maailman tilanteesta syventävät myös kansainvälisen talouden perussävelet, jotka ovat huolestuttavan alavireisiä. Vuoden takainen shokki lisäsi kielteisen kehityksen syvyyttä. Luottamusta ovat horjuttaneet monet tekijät. Orastavat uuden kasvun merkit eivät tunnu johtavan todelliseen nousukehitykseen.
Vaikka paljon myönteistä on tapahtunut, on täysin mahdollista, etta kansainvälisen tilanteen kielteiset kehityspiirteet kumuloituvat ja uudet uhat muuttuvat todellisuudeksi. Mitä meidän pitäisi ajatella maailmasta, jossa joukkotuhoaseita on terroristien tai epävakaitten diktatuurien hallussa ja on odotettavissa, että niitä todella käytetään? Entä jos alueelliset kriisit entisestäänkin kiristyvät ja laajenevat? Entä jos yhä useampi valtio luisuu Afganistanin tapaan puolittaiseen anarkiaan, jossa vakaan hallituksen sijasta valtaa pitävat erilaiset sotaherrat ja sotaisat joukkiot? Kansainvälinen rikollisuus, terrorismi ja huumekauppa eivät epäröi käyttää heikkoja valtioita hyväkseen. Monet terveyttä ja fyysistä hyvinvointia uhkaavat ilmiöt kulkevat rajojen yli helposti. Miten voimme tällaisissa olosuhteissa ylläpitää vakaata kansainvälistä järjestystä?
Epäilemättä koko kansainvälinen järjestelmämme muuttuu vaikeammin ennustettavaksi ja epävarmaksi, mikäli valtiot eivät kunnioita - tai kykene kunnioittamaan - velvoitteitaan, mikäli kansainvalinen oikeus joutuu romukoppaan ja valtiot turvautuvat ilman tunnonvaivoja vahvemman oikeuteen, kun pieniäkin ristiriitoja ilmenee.
Ajankohtaisten ongelmien kärkeen on noussut kysymys Irakista ja joukkotuhoaseista. Sen ohella Lähi-Itä askarruttaa meitä muutoinkin: järkyttävät kuvat Israelin ja palestiinalaisten väkivaltaisesta konfliktista tulvivat ruutuumme joka päivä. Ja päivittäin voimme seurata muiden konfliktialueiden murhenäytelmiä, esimerkiksi Intian ja Pakistanin suhteissa.
Ilmassa on käsinkosketeltavaa kriisin uhkaa.
Paneutukaamme hetkeksi Irakin ongelmaan. Mediatodellisuus - keskittyessään tunti tunnilta virtaaviin tapahtumiin ja niiden dramatiikkaan - vie meitä helposti jonnekin muualle kuin peruskysymysten analysoinnin pariin.
Tosiasia on, että Irak näyttelee koko Lähi-Idän tilanteen kehittymisessä varsin suurta roolia. Se on merkittävä alueellinen tekijä, jonka käyttäytymisellä on vaikutusta laajalti. Irakin hyökkäys Kuwaitiin viime vuosikymmenen alussa oli selkeä aggressio, jota ei voitu hyväksyä. Seurasi Persian lahden sota, joka päättyi YK:n turvallisuusneuvoston Irakille sanelemiin aselepoehtoihin. Niistä keskeiset koskivat Irakin velvollisuutta lopettaa kaikki joukkotuhoaseittensa kehittämisohjelmat, tuhota nämä aseet ja niiden tuotantolaitokset. Irakin tuli pystyä todistamaan kansainvälisille asetarkastajille, että se oli nämä velvoitteensa tunnollisesti täyttänyt. Tämä avaisi tien sanktioiden poistamiselle.
Tarkastusten alkuvaiheessa asiat näyttivätkin menevän oikeaan suuntaan. Mutta sittemmin koko 1990-luvun turvallisuusneuvosto ja Irak kiistelivät asetarkastusten toteuttamisesta. Irakin tavoitteena oli saada sanktiot puretuiksi ja tarkastajat kotiutetuiksi niin pian kuin suinkin. Asetarkastajia nöyryytettiin jatkuvasti. Lopulta kissa ja hiiri -asetelma päätettiin YK:n arvovaltaa murentavana lopettaa, ja asetarkastajat palasivat Irakista koteihinsa v. 1998.
Irakin pyrkimykset jatkaa joukkotuhoaseohjelmiaan tuon vuoden jälkeenkin ovat nyttemmin saaneet uutta huomiota. Tätä koskevaa aineistoa on parhaillaan eri puolilla arvioitavana. Koko kansainvälinen yhteisö on yhtynyt vaatimukseen, että Irakin on noudatettava YK:n turvallisuusneuvoston päätöslauselmia eli toteuttaa täydellinen joukkotuhoaseidensa riisunta. Nyt halutaan selkeitä tuloksia, ei näennäistoimintaa. On tietenkin syytä toivoa, että näin tapahtuisi ja prosessi voitaisiin saattaa päätökseensä turvautumatta muihin keinoihin. Kokemukset tarkastusten aiemmista vaiheista ja Irakin pyrkimyksistä eivät valitettavasti tue optimismia.
Selvää tietenkin on, että halu vaihtaa regiimiä ei ole sellaisenaan hyväksyttävä peruste ryhtyä voimatoimiin jotakin valtiota vastaan.
Nyt on perimmältään kysymys siitä, mitä kansainvälinen yhteisö tekee tällaisessa tilanteessa. Jos Irakin pyrkimyksenä on edelleenkin uhmata turvallisuusneuvoston selkeitä peruskirjan velvoittavassa tarkoituksessa tehtyjä päätöksiä, kyseessä on koko kansainvälisen järjestelmän uskottavuus. Samalla joudutaan kasvotusten joukkotuhoaseiden mahdollisen käytön aiheuttaman käsittämättömän vaikean kysymyksen kanssa. Jokainen ymmärtää, miten suuria arvaamattomia tekijöitä tilanteeseen kokonaisuudessaan liittyy, mutta vielä paljon vaikeampaa on löytää keinot, joilla tilanne saadaan hallitusti ja samalla tehokkaasti ratkaistuksi.
Rauhanomainen, naapureittensa kanssa sovussa elävä ja kehittyvä Irak toivotettaisiin varmasti kaikkialla tervetulleeksi. Irakilla olisi merkittävä rooli koko alueen vakaudessa. Tämä on kuitenkin kaukainen tavoite ja edellyttäisi kaikissa vaihtoehdoissa merkittävää läntisten maiden sitoutumista alueen kehitykseen.
Länsimailta odotetaan tällaisessa tilanteessa vastuunkantoa ja aloitteellisuutta.
Valitettavasti Euroopan ja Yhdysvaltain välille näyttää tässä asiassa syntyneen merkittävä mielipide-ero. Yleensäkin on huolestuttavaa, mikäli näiden kahden toimijan yhteistyö säröilee. Länsimaathan ovat itse asiassa luoneet hyvin pitkälle koko kansainvälisen yhteisön tähänastisen normiston sekä yhteistyöjärjestelmät normien toteuttamiseksi. Jos ne ajautuvat kokonaan eri teille, edessä on arvaamattomia ongelmia.
Samalla on avoimesti tunnustettava, että Euroopan ja Yhdysvaltain välillä on suuria eroja. Perusarvomme, ihmisoikeuksien, ihmisarvon ja yksilön oikeuksien kunnioittaminen, demokratian edistäminen ja oikeusvaltion toteuttaminen ovat toki samat. Sen sijaan arvohierarkioissamme, historiallisessa kokemuksessa, toimintamalleissa ja prioriteeteissa on tärkeitä eroja. Esimerkkejä on paljon. Ympäristönsuojelussa, suhtautumisessa kuolemanrangaistukseen kuten myös monissa muissa tärkeissä asioissa Eurooppa ja Yhdysvallat eivät saa aikaan yhteistä näkemystä. Ja vaikka taloutemme kietoutuvatkin investointien ja kauppavirtojen kasvun myötä entistä enemmän yhteen, Eurooppa ja Yhdysvallat ovat monin tavoin toistensa kilpailijoita, jotka puolustavat tiukasti omia etujaan. Seurauksena on usein konkreettisia kysymyksiä koskevia riitoja.
Toimintafilosofioiden osalta erot ovat vieläkin syvempiä. Euroopassa luotetaan lähtökohtaisesti instituutioiden voimaan ja yhteisesti sovittujen menettelytapojen noudattamiseen, kun ongelmia kohdataan. Tämä pohjautuu eurooppalaiseen historialliseen kokemukseen. Yhdysvalloissa ollaan ensi sijassa kiinnostuneita toiminnan tuloksellisuudesta ja ehkä vähemmän siitä, millä metodilla tuloksia saavutetaan. Tällä on puolestaan taustansa amerikkalaisten kokemuksissa. Yhdysvallat ei hevin antaudu tilanteeseen, jonka kokee omaa toimintavapauttaan rajoittavana. Tästä syntyy eritoten Euroopassa kuva itseriittoisuudesta ja unilateralismista.
Viime aikoina ei myöskään retoriikan tasolla ole sanoja säästelty. Syntyy vaikutelma, että vastakkain ovat notooriset riitapukarit eikä suinkaan läheiset yhteistyökumppanit.
Kaiken kiistelyn keskellä on syytä pitää mielessä asioiden pidempi perspektiivi. Vaikka ristiriitoja on, keskeinen Euroopan ja Yhdysvaltojen yhteinen etu on tietenkin edistää vakautta, rauhaa ja ennustettavuutta koko maailmassa. Tämä on tärkeää paitsi periaatteellisista syistä myös esimerkiksi ajatellen taloudellisia intressejämme. Elleivat Eurooppa ja Yhdysvallat pysty tuottamaan kansainvälisessä yhteisössä tarvittavaa johtajuutta ja aloitteellisuutta, asiat edistyvät heikosti. Jos esimerkiksi maailman kauppaneuvotteluissa nämä osapuolet ajatuvat keskinäiseen riitelyyn, tuloksia on turha odottaa. Jos taas ne voivat toimia samaan suuntaan, dynamiikkaa syntyy.
Juuri nyt kun erimielisyydet näyttävät olevan voimakkaasti syvenemässä, eurooppalaisten ja amerikkalaisten pitäisi puhua toisilleen, avoimesti ja ongelmien ytimeen mennen. Niillä on oltava väylät tehokkaan vuoropuhelun käymiseen. Euroopan rooli maailman asioissa on epäilemättä kasvussa ja tämä tulee Yhdysvalloissa nähdä, vaikka Amerikka ylivoimainen monella alalla onkin. Toisaalta menestyksen myötä Euroopalta edellytetään myös vastuuta mahdollisten ongelmien syntyessä. Onko Eurooppa valmis ja kykenevä tällaiseen vastuunkantoon? Tämän kysymyksen kuulee usein Atlantin toisella puolella.
Yhtä lailla voitaisiin kysyä, tuottaako se tapa, jolla Yhdysvallat nyttemmin toimii, todellista johtajuutta? Hyvä esimerkki saa yleensä käskyjä paremmin vastakaikua ja legitiimiksi koettua johtajaa halutaan seurata. Hegemoniasta epäilty ja ystäviään huonosti kuunteleva ei taas hevin saa ymmärtämystä hyvillekään pyrkimyksilleen.
On selvää, että Euroopan tavoitellessa globaalia roolia vastaukseksi Yhdysvaltain ehdotuksille erilaisissa ongelmatilanteissa ei riitä pelkkä ei. Eurooppa ja Yhdysvallat hyötyvät yhtälailla vakaudesta ja turvallisuudesta maailmassa. Jos jostakin ongelmasta tai uhan olemassaolosta ollaan yhtä mieltä, on meidän eurooppalaisten pystyttävä esittämään, mikä olisi meidän mielestämme oikeampi ja tarkoituksenmukaisempi keino ongelman hoitamiseksi, jos amerikkalaisten ehdottama malli hylätään. Ja tietenkin myös päinvastoin. Pelkkä ei tai kyllä ei riitä. Peräänkuulutan siis aitoa, vastuullista vuoropuhelua Euroopan ja Yhdysvaltain välille.
Työssä ongelmien hoitamiseksi tarvitaan joka tapauksessa kansainvälisiä instituutioita. Ne eivät ehkä yksin aina ole koko ratkaisu kulloinkin esillä olevaan kysymykseen, mutta tuovat mukaan ongelmien käsittelyyn koko kansainvälisen yhteisön ja turvaavat toiminnan legitimiteetin.
Yhdistyneiden Kansakuntien roolille suurten valtioiden uusi yhteistyöhalu terrorismin torjunnassa merkitsi kaivattua piristysruisketta. Kaikki näkivat eritoten turvallisuusneuvoston arvon, kun tarvittiin kaikkia maita sitovia päätoslauselmia konkreettisista toimenpiteistä terroristien toiminnan vaikeuttamiseksi.
Turvallisuusneuvoston asialistalla juuri nyt on päätöksenteko Irakin muodostamasta ongelmasta.
Turvallisuusneuvostolla on YK:n peruskirjan mukaisesti vastuu kansainvälisestä rauhasta ja turvallisuudesta. Sen vastuun vastapainona pysyvillä jäsenillä on ainutlaatuinen veto-oikeus. Vastuutaan turvallisuusneuvosto ei voi kiertää eikä siirtää minnekään. Veto-oikeutta ei tietenkään tulisi käyttää tavalla, joka ehkäisee turvallisuusneuvoston perustehtävän, kansainvälisen rauhan ja turvallisuuden vartioinnin toteuttamisen. Valitettavasti näin tapahtuu, usein jopa ahtaista kansallisista etunäkökohdista johtuen.
Neuvosto on joutunut useita kertoja sen ongelman eteen, että yhtäältä valtioiden suvereniteettia on kansainvälisen oikeuden mukaisesti kunnioitettava, mutta toisaalta kansainvälinen yhteisö ei voi sallia esimerkiksi Kosovon tilanteen kaltaisen humanitaarisen katastrofin tapahtua puuttumatta tilanteen kehittymiseen, tarvittaessa vaikka voimankäytöllä. Luulen, että tulevaisuudessa joudumme pohtimaan tätä kysymystä moneen kertaan sekä kansainvälisen oikeuden periaatteiden ja erityisesti voimankäytön että käytännön elämässä esiin tulevien haasteiden näkökulmasta.
Kun kansainvälinen tilanne kehittyy, myös muissa instituutioissa eletään uudistumisen aikoja. Euroopan unioni toteuttaa lähiaikoina suuren laajentumisprojektinsa. Samaan aikaan unionin tulevaa luonnetta ja päätöksentekoa tutkitaan perusteellisesti. Epäilemättä unionin ambitiona on kehittyä entistä merkittävämmäksi kansainväliseksi toimijaksi, jolla on myös monia erilaisia välineitä, muitakin kuin taloudellisia, politiikkansa toteuttamiseksi. On ilmeistä, että meneillään olevan konventtityön tuloksena unioni pyrkii tiiviimpään yhteiseen ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan. Myös puolustusulottuvuuden osalta on odotettavissa kehitystä kohti korkeampaa tavoitetasoa.
NATO on uusien uhkien maailmassa ottanut marraskuun huippukokouksensa pääteemaksi niinikään sisäisen uudistuksen. Liittokunta pyrkii määrittelemään uudessa tilanteessa sekä sen, mitä sen toimintakyvyn turvaaminen nyt konkreettisesti edellyttää että sen, minkälaisella rakenteella toimintaa toteutetaan. Esillä on mm. ajatus nopean toiminnan joukoista. Marraskuussa pidettävässä Prahan huippukokouksessa tullaan tekemään myos liittokunnan laajentumispäätös. Niinikään liittokunta on uudistanut suhteensa Venäjään. Euroopan turvallisuuskeskustelua Euroopan NATO-maiden, Yhdysvaltojen ja Venäjän kesken käydään nyt liittokunnan puitteissa. Neljäntenä asiakohtana Prahassa on kumppanuusyhteistyöjärjestelyjen saattaminen ajan tasalle.
Hyvät kuulijat,
Olipa tarkastelunäkökulma melkein mikä tahansa, Suomi on menestynyt kansakuntana erinomaisesti. Olemme käyneet läpi sotien kurimuksen, joissa pystyimme torjumaan olemassaoloamme uhanneen vaaran, rakentaneet kukoistavan hyvinvointivaltion ja löytaneet menestyksen avaimet myös tietoyhteiskunnan tehdessä tuloaan.
Suhteessamme ulkoiseen maailmaan olemme myös menestyneet hyvin. Naapuruussuhteemme Venäjään, pohjoismaihin ja Baltian maihin ovat vakaalla ja kehittyvällä uralla. Lähiympäristössämme tapahtuvat muutokset ovat voittopuolisesti myönteisiä, vaikka haasteita ja ongelmia toki riittääkin. Työtä näiden suhteiden edistämiseksi ja esille tulevien käytännön kysymysten ratkomiseksi hyvässä yhteistyössä on ehdottomasti jatkettava. Euroopan unionissa olemme hankkineet maineen asioihin vakavasti paneutuvana maana, joka suhtautuu integraatioon myönteisesti ja on valmis antamaan oman panoksensa esille tulevien ongelmien rakentavaan ratkaisemiseen.
Suomi on suhtautunut 1990-luvun suureen muutokseen avoimesti ja syntyneet uudet tilanteet ja asetelmat hyödyntäen. Tulos on varsin hyvä.
Suomi pitää siis huolta siitä, että sen omat asiat ovat kunnossa, ja ottaa oman menestyksensä siivittämänä vastuuta myös siitä, että muillakin on edellytykset menestyä. Suomi ei ole vapaamatkustaja vaan osallistuu vakauden, turvallisuuden ja yhteistyön tuottamiseen. Konkreettisia esimerkkejä voisi luetella vaikkapa lähtien Pohjoisesta ulottuvuudesta ja päätyen osallistumiseemme kriisinhallintaan. Vakaus- ja yhteistyöpolitiikan kautta myös oma kansainvälinen asemamme jatkuvasti paranee.
Mutta uudessa globalisaation maailmassa ei riitä, että huolehdimme vain omasta välittömästä ympäristöstämme, vaikka se tietysti päällimmäinen tehtävämme onkin. Olemme viennistä ja yritystemme kansainvälistymisestä erittäin riippuvainen maa. Tulevaisuudessa on entistä tärkeämpää, että kanavat suomalaiselle osaamiselle ovat avoinna.
Hyödymme itse globalisaatiosta, mutta myös sen kielteiset vaikutukset tuntuvat meillä. Olemme osa suurta kehitystä, niin hyvässä kuin pahassa.
Maailmaa on tarkasteltava siitä näkökulmasta, että suomalaisten turvallisuus ja hyvinvointi ovat itse asiassa saman kokonaisuuden kaksi eri puolta. Toiminta kansainvälisen turvallisuuden parantamiseksi – jopa hyvinkin kaukana omilta rajoiltamme – on samalla työta suomalaisten kasvavan hyvinvoinnin hyväksi. Esimerkiksi toimiminen ihmisoikeuksien, demokratian ja hyvän hallinnon edistämiseksi jossakin maailmalla voi edesauttaa merkittävästi suomalaislähtöisten yritysten toiminnan reunaehtoja asianomaisessa maassa, mistä puolestaan voi koitua hyvinvointivaikutuksia Suomelle.
Eihän Suomella toki ole intoa puuttua kaiken maailman riitoihin, mutta omat etumme kyllä edellyttävät, että pyrimme myötavaikuttamaan ristiriitojen ratkaisemiseen ja vakauden edistämiseen myös oman välittömän toimintapiirimme ulkopuolella. Tottahan toki mahdollisuutemme ovat äärimmäisen rajalliset, mutta tähän työhön meillä on nyt käytettävissä väylänä paitsi kahdenväliset suhteet myös Euroopan unioni ja unionin yhteistyösuhteet eri maihin, ml. Yhdysvaltoihin.
Kaikki tämä edellyttää Suomelta jatkuvaa avoimuutta ja valppautta, joustavuutta ja valmiutta jatkuviin muutoksiin. Meillä on oltava kapasiteettia ja osaamista etujemme edistämiseksi tässäkin, aiempaa paljon monitahoisemmassa toimintaympäristössä.
Omat asiansa hyvin hoitava, avoimesti yhteistyöhön erilaisissa puitteissa suhtautuva Suomi, joka pitää huolta kilpailukyvystään ja huolehtii paitsi omista välittömistä eduistaan myös yleisemmistä vakauden ja turvallisuuden kannalta tärkeistä kysymyksistä antaa panoksensa paremman, oikeudenmukaisemman ja turvallisemman maailman hyväksi. Toiminta tämän tavoitteen hyväksi on mielestäni omalla tavallaan tämän päivän aitoa isänmaallisuutta.