Alivaltiosihteeri Jaakko Laajavan alustus Atlantti-seurassa 24.4.
AJANKOHTAISTA TURVALLISUUSPOLITIIKASTA
Atlantti-seuran kevätkokous
24.4.2002
Turvallisuuspoliittiset asetelmat ovat kokeneet viimeisen kymmenen-viidentoista vuoden aikana melkoisia muodonmuutoksia. Kylmän sodan aikana – jota tietenkään en haikaile takaisin - maailma oli suhteellisen helppo hahmottaa. Maailma oli kaksinapainen. Turvallisuuteen liittyvät ongelmat olivat lähinnä valtioiden välisiä.Ydinaseiden kauhistuttava tuhovoima oli olemassa, mutta ydinaseiden käyttöä ehkäisi tehokkaasti tietoisuus molemminpuolisesta varmasta tuhosta (Mutually Assured Destruction, MAD). Kaikkea kahlitsi jyrkkä kahtiajakoisuus.
Kylmän sodan päätyttyä alkoi transitiovaihe, joka jatkuu edelleen. Tapaamme kutsua tätä muutoskautta paremman puutteessa kylmän sodan jälkeiseksi kaudeksi.
Transitiovaiheen jälkeistä maailmaa on hieman vaikea hahmottaa.Valtioiden rinnalle on tulossa monia uusia toimijoita. Yritykset ovat perusolemukseltaan kansainvälisiä, vaikka niillä toki edelleen kotimaa onkin. Teolliset yhteiskunnat muuttuvat jälkiteollisiksi, postmoderneiksi informaatioyhteiskunniksi. Kansalaisyhteiskunta voimistuu. Keskinäinen riippuvuus kasvaa.
Turvallisuus säilyy toki edelleenkin valtioiden erityisenä huolenaiheena. Ja syystä: aseelliset konfliktit eivät ole lainkaan loppuneet, vaikka suursodan uhka on aiempaa vähemmän todennäköinen. Päivänvaloon ovat samaan aikaan tulleet muut vakautta ja turvallisuutta uhkaavat moninaiset vaarat. Moderni verkottunut yhteiskunta on erittäin haavoittuvainen. Globalisaation oloissa epävakaus jossakin osassa nykyaikaista verkottunutta maailmaa heijastuu helposti muuanne.
Mitä voimme tältä uudelta asetelmalta odottaa? Realistisia skenaarioita on äärimmäisen vaikea esittää. Jonkinlaisina vaihtoehtojen ääripäinä voisi kai pitää yhtäältä maailmaa, jossa turvallisuutta voidaan yhä enenevässä määrin rakentaa yhteistyön pohjalle, maailmaa, jossa vallitsevat yleisesti hyväksytyt ihmisoikeuksien ja perusvapauksien arvot ja toimiva oikeusjärjestelmä, ja toisaalta maailmaa, jossa eriarvoisuus kärjistyy kriisiasteelle, kuilu rikkaiden ja köyhien, menestyvien ja syrjäytyneiden maiden välillä on ammottava, monet kehitysmaat vajoavat kurjuuden, väkivallan ja heikon, korruptoituneen hallinnon noidankehään, ja jossa mistään kansainvälisistä velvoitteista tai yhteisvastuusta ei piitata.
Tiedotusvälineistä tajuntaamme virtaa mielikuvia pikemminkin jälkimmäisestä kuin edellisestä skenaariosta. Uutiset ovat toinen toistaan huolestuttavampia. Esimerkiksi Lähi-Idän kriisi on eskaloitunut hälyttäviin mittoihin. Kansainvälisessä kanssakäymisessä tuntuvat olevan päällimmäisinä pikemminkin intressiristiriidat ja voimankäyttö kuin rauhanomainen yhteistyö ja yhteiset edut.
Jonkinlainen lähtökohta tulevaisuuden suhteen on epävarmuudesta huolimatta kuitenkin omaksuttava. Eräänlaisena pääasiallisena työhypoteesina voitaneen pitää olettamusta, että tuottamistaan ongelmista huolimatta globalisaatioprosessi jatkuu ja voimistuu. Kuitenkin sen hallintaan tullaan varmasti kiinnittämään entistä enemmän huomiota.
Verkottunut maailma avaa luonnollisesti aivan uusia mahdollisuuksia myönteiselle kehitykselle. Mutta se avaa mahdollisuuksia myös erilaisille häiriöille ja uhkille.
Karmaisevin esimerkki on tietenkin syyskuun 11. Se on esimerkki epäsuhtaisesta, asymmetrisestä uhasta. Modernia teknologiaa hyödyntävä, kymmenissä maissa toimiva ja kymmenientuhansien solujen muodostama verkosto uhkaa Yhdysvaltoja ja uhmaa sen sotilaallista ylivaltaa hyvin omaperäisin keinoin. Massiivinen tuho vaikuttaa Yhdysvaltojen lisäksi eri tavoin koko länsimaiseen maailmaan.
Samaan aikaan joukkotuhoaseiden (Weapons of Mass Destruction, WMD) leviämisen uhka kasvaa nopeaa vauhtia. Myös niiden maaliinsaattamisvälineitä on runsaasti saatavilla.
Turvallisuudestaan huolehtivien valtioiden on otettava nämä näköalat äärimmäisen vakavasti.
Mikä metodiksi?
Äärimmäisissä tilanteissa saattaa käytettävissä olla ainoastaan voimakeinoja. Mutta pitkällä aikavälillä ainoa todellinen keino tämäntapaisten uusien uhkien torjumiseksi on mielestäni laaja kansainvälinen yhteistyö. Sen täytyy toteutua erilaisilla kansainvälisillä forumeilla ja hyödyntää koko laajaa keinovalikoimaa, niin hyvin taloudellista, oikeudellista ja poliittista kuin myös sotilaallista. Mitä tehdäänkin, seurauksena ei saa olla länsimaisten vahvuuksien eli ihmisoikeuksien, perusvapauksien ja laillisuuden heikentyminen. Toiminta tulisi ankkuroida YK:n turvallisuusneuvostoon.
Onko tällaiselle yhteistyölle sitten realistisia edellytyksiä?
Optimisti haluaisi painottaa sitä, että 11.9 avasi nopeasti merkittävän uuden kansainvälisen yhteistyöasetelman, jossa olivat länsimaiden lisäksi myös Venäjä ja Kiina. Lisäksi yhteistyöhön terrorismin tukahduttamiseksi olivat valmiita monet muslimimaat.
Venäjän osalta voitiin kiinnittää huomiota siihen, kuinka voimakkaasti presidentti Putin tuntui linjanneen Venäjän tulevaisuuden riippuvaiseksi maan taloudellisesta menestyksestä ja kasvavista yhteyksistä länteen. Syntyi kuva siitä, että Venäjä olisi peruuttamattomasti tulossa aktiiviseksi jäseneksi euroatlanttiseen turvallisuusyhteisöön.
Kiina korosti kantavansa osaltaan vastuuta koko maailman rauhasta ja vakaudesta, vaikka onkin vielä kaukana kehitystavoitteistaan.
Pessimisti on vähemmän luottavainen Venäjän talouden menestykseen ja länsisuuntaukseen nähden. Hän haluaisi väittää, että presidentti Putinin linjaukset selittyvät todellisuudessa aivan muilla tekijöillä kuten esimerkiksi Venäjän pyrkimyksillä Tshetsheniassa. Niinikään pessimisti voisi viitata siihen, että Putinin linja nauttii ehkä kohtuullista tukea duumassa ja yleisön keskuudessa, mutta kohtaa jyrkkää vastustusta niin sanotuissa voimaministeriöissä. Hän voi myös muistuttaa, että yhteistyöpuheista huolimatta Venäjä tuntuu edelleenkin katsovan maailmaa nollasummapelin näkökulmasta.
Amerikkalaisten toiminnasta pessimisti helposti löytää pelkkää unilateralismia ja oman edun tavoittelua.
Kiinan osaltakin pessimistinen tarkkailija löytää monia huolenaiheita koko yhteiskunnan tilasta, laajalle levinneestä korruptiosta valtiojohtoisten yritysten konkurssikypsyyteen ja siitä johtuvaan suurtyöttömyyteen ja potentiaaliseen epävakauteen.
Myös ristiriita islamilaisen maailman ja länsimaiden välillä näyttää pessimistin silmin erittäin pahalta, vaikka kaikki voitava tehtäisiinkin sivilisaatioiden välisen konfliktin ehkäisemiseksi.
Kaiken lisäksi eurooppalaiset ja amerikkalaiset tuntuvat riitelevän milloin mistäkin. Yhdysvaltain toimintaa kritisoidaan ja syytellään hegemonismista. Epäilyt siitä, että Yhdysvallat vähät välittää kansainvälisistä velvoitteistaan ja multilateralismista ovat lisääntyneet. Atlantin toisella puolella eurooppalaiset näyttäytyvät puolestaan omiin pieniin ympyröihinsä omistautuneilta vapaamatkustajilta, joilta puuttuu halu ja kyky kantaa vastuuta koko maailman vakaudesta ja turvallisuudesta, vaikka niiden hedelmistä kyllä mielellään nauttivatkin.
Transatlanttisten ongelmien lista on pitkä, niin hyvin poliittisten kuin myös taloudelliseen kanssakäymiseen liittyvien kysymysten osalta. Tietenkin suuri osa selittyy kilpailunäkökohdilla. Mutta pessimisti näkee takana jotain syvempääkin. Jopa NATOn tulevaan luonteeseenkin tuntuu liittyvän ristiriitoja ja erilaisia odotuksia. Moni kysyy mielessään, onko edessä itse asiassa koko euroatlanttisen suhteen kriisi.
Uusi asetelma näyttää siis kovin erilaiselta, joko lupaavalta tai uhkaavalta riippuen siitä, mitä halutaan painottaa. Joka tapauksessa on selvää, että uuteen asetelmaan liittyy monia merkittäviä vaaratekijöitä ja uhkia. Niihin on varauduttava. On oltava nopeutta ja muuntautumiskykyä.
Edellä kuvaamani uusi tilanne onkin tietysti monella tapaa eurooppalaisten ja euro-atlanttisten instituutioiden, eritoten EU:n ja NATOn asialistalla. Miten ne pyrkivät näihin uhkiin ja haasteisiin vastaamaan?
EU on luonteeltaan ensisijaisesti siviilialueen toimija: sen keinovalikoimassa kriisien ennaltaehkäisemiseksi ja hoitamiseksi korostuvat ennen kaikkea taloudelliset ja muut ei-sotilaalliset keinot.
Mutta EU on pyrkinyt kehittämään myös sotilaallisen kriisinhallinnan kapasiteettiaan. Tarkoitus ei ole luoda EU:sta uutta eurooppalaista NATOa – resursseja sotilaallisten voimavarojen kahdentamiseen eri instituutioiden käyttöä silmälläpitäen ei yksinkertaisesti ole. Mutta kriisinhallinta on toisenlaisen skaalan asia, ja sen kehittämisessä EU on viime vuosina toiminut varsin määrätietoisesti. Sekä päätöksentekoon että toimintaan liittyvää kapasiteettia on kehitetty. Samalla ajatus on, että kriisinhallinnan alalla EU toimii tarpeen mukaan läheisessä yhteistyössä NATOn kanssa. Valitettavasti tätä koskevaa yhteistyöasiakirjaa ei ole voitu vielä saada valmiiksi.
EU:n laajentuminen on tietenkin myös ymmärrettävä osaltaan koko maanosan vakautta ja turvallisuutta vahvistavana prosessina. Samalla unionin yleinen rooli ja vastuunkanto maailmassa kasvaa.
NATO uudistaa myös olemustaan. Ensinnäkin liittokunnan sisäisiä rakenteita, komentojärjestelmiä, toimintakykyä ja varautumisen painopisteitä uudistetaan vastaamaan paremmin tämän päivän tilannetta. Toiseksi liittokunta valmistautuu toteuttamaan uuden laajentumishankkeen Prahan huippukokouksessa marraskuun lopulla. Jäseneksi tullee varsin huomattava uusien maiden joukko.
Kolmanneksi: NATO pyrkii myös Venäjä-suhteensa revisioon. Tekeillä on merkittävä uusi yhteistyöjärjestely, joka tuo Venäjän liittokunnan yhteyteen.
Myös kumppanuusohjelmia, rauhankumppanuutta (Partnership for Peace, PfP) ja euroatlanttista kumppanuusneuvostoa (Euro-Atlantic Partnership Council, EAPC) uudistetaan vastaamaan paremmin niitä intressejä, joita eri valtiot ja valtioryhmät niihin kohdistavat. Suomi ja Ruotsi ovat profiloituneet tässä pyrkien erityisesti vahvistamaan kumppanimaiden osallistumista ja valmiuksia kriisinhallintaan.
Yllä kuvaamani suuret turvallisuusympäristön ja siinä olevien toimijoiden kehityspiirteet koskevat tietenkin monella tavoin myös Suomea. Olemme itse hyötyneet suuresti globalisaatiosta, joka on avannut ja tasoittanut pelikenttää meidän eduksemme. Pystymme mobilisoimaan vahvuuksiamme ja kohdentamaan osaamistamme entistä paremmin maksimoidaksemme etenkin taloudelliset etumme. Mutta samalla myös Suomen oma turvallisuus ja hyvinvointi ovat suuresti riippuvaisia siitä, mitä muualla tapahtuu. Siksi on omien intressiemme valossa tärkeää, että osaamme ja pystymme vaikuttamaan kehitykseen mitä erilaisimmilla aloilla.
Mitä tulee Suomen toimintaforumeihin, ennen kaikkea Euroopan unioniin ja NATOon, hallitus ei ole tehnyt mitään uusia linjauksia. Nykyisen hallituksen ohjelma koskien Suomen liittoutumattomuutta pätee edelleenkin sellaisenaan. Toimintalinjauksia on täsmennetty viimeksi Eduskunnalle annetun puolustuspoliittisen selonteon myötä. Sen mukaan Suomi keskittyy 1) uskottavan puolustuskyvyn ylläpitämiseen ja kehittämiseen, 2) pysyttäytymiseen vallitsevissa olosuhteissa sotilaallisesti liittoutumattomana ja 3) osallistumiseen kansainväliseen yhteistyöhön turvallisuuden ja vakauden vahvistamiseksi.
Kuitenkin keskustelua uuden tilanteen seurauksista Suomelle ml. mahdollinen NATO-jäsenyys käydään vilkkaasti, ja hyvä niin. Hyvin harva lienee valmis sanomaan, että Suomella olisi jonkinlainen uhkaava turvallisuusvaje, joka täytyisi välittömästi hoitaa. Mutta mikä olisi Suomelle paras tapa hoitaa vaikutusvaltansa ja turvata intressinsä uusissa tilanteissa?
Kuten tunnettua, tarkoituksena on, että vuonna 2004 Eduskunnalle annetaan jälleen uusi ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa sekä puolustukseen liittyviä kysymyksiä koskeva seikkaperäinen selonteko. Sen valmistelun suorittaa vaalien jälkeen valittava uusi hallitus. Pohjatyötä, seurantaa ja analysointia, tehdään virkamiesvoimin koko ajan sekä ulko- että puolustusministeriöissä ja muuallakin valtionhallinnossa.
Hyvät kuulijat,
Suomen jäsenyys Euroopan Unionissa on toteutunut erinomaisen hyvin. Olemme lyhyessä ajassa omaksuneet monia uusia toimintamalleja ja mukautuneet käsittelemään unionin agendaa suomalaiset edut parhaalla mahdollisella tavalla turvaten. Tunnemme unionin luonteen, ongelmat ja mahdollisuudet hyvin.
Sen sijaan atlanttinen ulottuvuus – niin turvallisuuden kuin monen muunkin yhteistyöalan suhteen on jäänyt Suomessa vähemmälle huomiolle. Tämä on toki aivan luonnollista verrattuna muihin länsieurooppalaisiin maihin, jotka ovat konkreettisesti toisesta maailmansodasta lähtien kokeneet Euroopan ja Yhdysvaltain kohtalonyhteyden ennen kaikkea NATOn puitteissa. EU-yhteydessä Suomi on nyttemmin tässä toki monin tavoin osallisena.
Atlantti-seura on perustettu nimenomaan tämän ulottuvuuden ymmärtämyksen lisääjäksi. Täällä jos missä tiedetään, että usein esillä olevat transatlanttiset kiistat ja ristiriidat peittävät alleen sen tosiasian, että tämä suhde on rasitteistaan huolimatta koko maailman vakauden, turvallisuuden, hyvinvoinnin ja kehityksen kannalta ensiarvoisen tärkeä. Toivotan työllenne näiden kysymysten parissa mitä parhainta menestystä.