Alivaltiosihteeri Jaakko Laajava: Transatlanttiset suhteet

Ulkoministeriön alivaltiosihteeri Jaakko Laajavan puheenvuoro transatlanttisista suhteista edustustonpäällikkökokouksessa 28. elokuuta.

Hallitusohjelman ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa koskevaan osuuteen on kirjattu seuraava lause:

"Suomi toimii aktiivisena Euroopan unionin jäsenvaltiona ja edistää yhteisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan vahvistamista sekä transatlanttista yhteistyötä."

Viimeiset sanat ovat uutta. Suomen hallitus haluaa viestittää, että Euroopan ja Yhdysvaltain suhteilla on myös Suomelle tärkeä merkitys.

Tästä hallituksen tahdonilmauksesta juontuu tietenkin meille Ulkoasiainhallinnossa politiikan ideointi- ja kehittämistehtävä eli miettiä sitä, miten Suomi voisi toimia tavalla, joka vahvistaa transatlanttista linkkiä, yhteistyötä Euroopan ja Yhdysvaltain välillä.

Epäilemättä kirjaus ilmentää myös huolta asioiden tilasta. Eurooppa ja Yhdysvallat ovat yhdessä suurelta osin luoneet koko nykyisen kansainvälisen yhteistyöjärjestelmän läntisten perusarvojen, demokratian, ihmisoikeuksien, oikeusvaltion ja markkinatalouden pohjalta. Vaikka monia virheitäkin on epäilemättä tehty ja kriittisiä huomioita voidaan monista asioista esittää, yleisesti ottaen länsimaat, Eurooppa ja Yhdysvallat, voivat perustellusti pitää mennyttä puolta vuosisataa todellisena menestystarinana. Nyt kun transatlanttisessa suhteessa on tunnetusti pahoja jännitteitä, moni kysyy huolestuneena, onko tämän menestystarinan loppu lähellä. Euroopan ja Yhdysvaltain yhteistyön kariutumisella ja mahdollisesti keskinäisen kilpailun kärjistymisellä vihanpidoksi olisi arvaamattomia, suorastaan dramaattisia vaikutuksia koko kansainväliseen vakauteen, turvallisuuteen, yhteistyöhön ja yleensä kehityksen ennustettavuuteen.

Transatlanttisten suhteiden madonluvuista ei viime aikoina ole ollut puutetta. Jo 1990-luvulla olivat monet ennustaneet, että kylmän sodan viholliskuvan poistuminen hajottaa tuota pikaa Naton ja koko perinteisen atlanttisen kohtalonyhteyden. Samalla viitattiin demografisiin muutostekijöihin, yhtäältä eurooppalaisen siirtolaisuuden tyrehtymiseen Yhdysvalloissa ja vastaavasti latinalaisen ja aasialaisen vaikutuksen nousuun sekä toisaalta muslimivähemmistön vahvistumiseen keskeisissä Länsi-Euroopan maissa, millä puolestaan on vääjäämättä vaikutusta Euroopan poliittiseen suuntautumiseen. Pahimmat ennustukset eivät ainakaan toistaiseksi ole käyneet toteen.

Robert Kagan uhosi tunnetussa artikkelissaan, että amerikkalaiset ovat Marsista, eurooppalaiset Venuksesta. Historialliset kokemukset ovat hänen mukaansa johtaneet siihen, että toiset ovat tekijöitä ja päättäjiä, toiset arkoja haaveilijoita. Kovaa kieltä on käytetty molemmin puolin Atlanttia. Christoph Bertram on ennustanut transatlanttisen suhteen käytännössä muuttuvan täydelliseksi avioeroksi yhteisten näkemysten ja intressien puuttuessa, joiden romahtaminen on pitkälti Yhdysvaltain syytä.

Euroopan ja Yhdysvaltain eroavuuksista on käytetty viime aikoina muutoinkin aika värikästä kieltä, stereotypiat rehottavat.

Erityisen kriittistä keskustelua käydään Yhdysvalloissa itsessään. Esimerkiksi Harvardin Joseph Nye varoittaa amerikkalaisia maanmiehiään arroganssista ja unilateralismista, mikä todellisuudessa pikemminkin heikentää kuin vahvistaa Yhdysvaltain vaikutusvaltaa maailmalla. Jos Yhdysvallat mielletään ilkeänä gorillana, joka vain edistää omia kapeita intressejään, muun maailman hylkimisreaktion toki arvaa; jos taas vahvana ja oikeudenmukaisena valtiona, jota muut haluavat sen esimerkin, kvaliteettien ja hyvien tavoitteiden vuoksi seurata, kyseessä on johtajuus, jolla on kaikki onnistumisen edellytykset.

Luettelo erimielisyyksistä politiikan yksityiskohdissa, esimerkiksi Kioton, kansainvälisen rikostuomioistuimen, terästullien, kuolemanrangaistuksen ja monien muiden kysymysten osalta on aika pitkä. Vaikka ehkä perusarvoissa ei ole suuria eroja, arvohierarkioissa kyllä todellakin on.

Toki eroavuuksille on monin osin täysin selkeitä, rationaalisesti ymmärrettäviä syitä, jotka johtuvat esimerkiksi erilaisista historiallisista kokemuksista ja ajattelutapojen taustoista.

Esimerkiksi suhtautuminen pakkokeinoihin tavoitteiden saavuttamiseksi on yksi tällainen. Eurooppaa pidetään nykyisellään siviilivaltana. Näin toki onkin, mutta Eurooppa tuskin voi ylpeillä rauhanomaisella historiallaan. Itse asiassa vielä runsas vuosisata sitten amerikkalaiset olivat enemmän kiinnostuneita yhteisistä pelisäännöistä ja suvereniteetin kunnioittamisesta kuin raakaan valtapolitiikkaan taipuvaiset eurooppalaiset. Ja muistista ei sovi pyyhkiä pois sitä, että amerikkalaiset joutuivat palauttamaan rauhan sotaisaan Eurooppaan viime vuosisadalla useampaan otteeseen.

Mutta eurooppalaiset ovat viime vuosikymmenet keskittyneet rauhanprojektiinsa, integraation syventämiseen ja maantieteelliseen laajentamiseen. Siinä on ollut pakko sorvata vaikeita kompromisseja ja käsitellä suvereenisuutta postmodernilla, yhteisöllisyyttä korostavalla tavalla. Eurooppalaisessa perspektiivissä tämä rauhanomaisen yhteisöllisyyden esimerkki on se, jota muidenkin tulisi seurata. Uskomme esimerkin ja puheen voimaan, emmekä kovin herkästi turvaudu keppiin, jos porkkanoita on yhtään jäljellä laarin pohjalla.

Amerikkalainen historiallinen kokemus on itsellisen valtion, vahvan kansakunnan kokemus. Kylmän sodan kaudella eurooppalaisten keskittyessä selviytymään hengissä maanosan jakolinjojen kahleissa amerikkalaiset pelasivat todellista strategisen tason globaalia valtapeliä Neuvostoliiton kanssa. Asevoimista tuli osa luonnollista Amerikan vaikutusvaltaa, deterrenssin ylläpidosta kaikkiin suuntiin primääri huoli.

Itsellistä Amerikkaa, jonka arvot amerikkalaiset kokevat ilman muuta globaaleiksi ja tavoitteet hyviksi, ei mikään ulkopuolinen saa heidän itsensä mielestä kahlita. Ajatus, että Yhdysvallat sidottaisiin Gulliverin tavoin liikuntakyvyttömäksi pienten toimijoiden yhdistelemiin lukemattomiin lankoihin, on toimintaan suuntautuneille amerikkalaisille täydellinen anateema.

Vaikka suuria eroja siis on pitkään ollut, kylmän sodan jälkihoidon eurooppalaiset ja amerikkalaiset suorittivat yhteistyössä varsin hienosti, ilman triumfalismia, rauhanomaisin keinoin ja instituutioihin tukeutuen, tuloksena parempi vakaus ja turvallisuus maanosassamme. Balkanilla ajauduttiin väkivaltaisiin kouristuksiin, mutta muutoin Euroopan transformaatio on sujunut erinomaisesti. On siten aivan ymmärrettävää, että eurooppalaiset keskittyisivät nyt mieluiten nauttimaan rauhanprojektinsa hedelmistä, asettumaan aloilleen.

Amerikkalaiset ovat toki Euroopan tilanteeseen hekin varsin tyytyväisiä, mutta maailmanlaajuista vastuuta tuntien - ja samalla toki omia vaikutusmahdollisuuksiaan ajatellen - he tähyävät nyt huolestuneena laajaan ja yhä levottomampaan Lähi-Itään, resursseiltaan merkittäviin mutta moniongelmaisiin Keski-Aasian maihin ja laajemminkin Aasian eri alueille, joilla on monia vaikeita ongelmia ja ratkaisemattomia kysymyksiä.

11.9.2001 paljasti traagisella tavalla kokonaan uuden tilanteen. Globalisaatio oli tuonut tietenkin valtavasti hyvää madaltaessaan rajoja ja helpottaessaan tavaroiden, pääoman ja ihmisten liikkumista. Informaatiovallankumous vähensi välimatkojen merkitystä. Mutta prosessin nurja puoli, rikollisuus, terrorismi, huumeet, tarttuvat taudit ja sensitiivisen teknologian saatavuuden helppous tuli myös päivänvaloon.

Tämä on muuttanut myös kokonaiskuvaa edessä olevista turvallisuushaasteista. Jos kylmän sodan aikana Neuvostoliiton laajentumishaluinen kommunismi muodosti ymmärrettävän yhteisen uhan kaikille, nyt sellaisen muodostaa länsimaisten yhteiskuntien haavoittuvuus. Kun tähän lisätään erilaisten ääri-ilmiöiden kuten katastrofaalisen terrorismin kasvu ja radikaalin islamismin pyrkimykset, hahmottuvat yhteiset läntiset turvallisuusintressit aivan uudesta näkökulmasta. Ylilyöntejä ja alarmismia pitää välttää, mutta moni kysyy, onko itse asiassa edessä Samuel Huntingtonin kuvaaman sivilisaatioiden syvien ristiriitojen kausi, johon on pakko varautua.

Periaatteessa uuteen turvallisuustilanteeseen voidaan tietenkin suhtautua monella tavalla, joko isolaatiolla, unilateralismilla tai yhteistyöllä.

Isolaatio on tuskin toteuttamiskelpoinen vaihtoehto. Rajoja ei voida sulkea, kustannukset nousisivat aivan liian suuriksi.

Yksin toimimisella ei todennäköisesti saavuteta tyydyttävää kokonaistulosta, koska uhat ovat aiempaa paljon monimutkaisempia ja laaja-alaisempia ja niiden hoitaminen sekä vakaan tilanteen palauttaminen edellyttävät yleensä ainakin jonkinlaista yhteistyötä joidenkin partnereiden kanssa.

Rationaalinen vaihtoehto on turvautua laajaan ja legitiimiksi koettuun yhteistyöhön. Ketkä muut voisivat ottaa johdon käsiinsä paitsi Eurooppa ja Yhdysvallat?

Mutta yhteistyö ei synny itsestään. Jotta Euroopan ja Yhdysvaltojen uusi "transatlantic bargain", uusi yhteistyöasetelma kylmän sodan loppumisen jälkeen voitaisiin luoda, tarvitaan sekä käsitys yhteisistä intresseistä ja tavoitteista, niitä vaarantavista uhkista että myös keinoista tällaisten uhkien torjumiseksi.



Vain länsimaisten arvojen, demokratian ja ihmisoikeuksien sekä oikeusvaltion vahvistuessa voimme odottaa ihmiskunnalle aurinkoisempaa tulevaisuutta.

Yhteisenä perustavoitteenamme pitäisi siten olla se, että länsimaat mielletään - kuten toki niin monta kertaa aiemminkin historian aikana - voimana hyvyyden puolesta, a force for good. Ei voi olla meidän etujemme mukaista, että joudumme asevoimin vakauttamaan milloin mitäkin maailmankolkkaa ja sijoittamaan eri puolille rauhanturvaajia vuosikausiksi. Meidän täytyy kyetä parempaan ja pystyä vakuuttamaan muut toimijat maailmassa, että länsimaat toimivat rauhanomaisen kehityksen, oikeudenmukaisuuden ja edistyksen puolesta. Tarvitaan länsimaiden uusi tuleminen, "re-inventing the West". Siihen tarvitaan määrätietoista pyrkimystä ja panostuksia.

Entä yhteiset uhat?

Epäilemättä länsimaiden yhteisenä uhkana ovat kaikki ne tekijät, joilla voidaan lisätä tai jotka sellaisenaan lisäävät yhteiskuntiemme haavoittuvuutta. Lista on pitkä, mutta erityisen vaikeita ovat tietenkin ne uhat, joiden takana on selvä tuottamuksellisuus kuten suurtuhoihin tähtäävä terrorismi. Vaikka tällaisiin uhkiin ja niiden vakavuuteen voidaan suhtautua monin eri tavoin, en usko, että olisi ylivoimaista pyrkiä luomaan yhteinen käsitys tällaisista tekijöistä. Ensimmäisiä askelia mm. Solanan strategian muodossa ollaan ottamassa.

Uhkiin vastaaminen?

Tämä on ehkä yhteistyön vaikein alue. Helppoja todellisia vastauksia ei ole. Jos uhkakuva on laaja ja monipuolinen, myös erilaisten uhkien hoidon keinovalikoiman oltava kattava. Siihen tietenkin ensisijaisesti kuuluu myös instituutioiden, siis monenkeskisen yhteistyön käyttäminen.

Kannatamme tietenkin kaikki Yhdistyneitä Kansakuntia ja kansainvälistä oikeutta. Suomella on kaikki intressi tukea kaikin voimin YK:ta. Mutta silmiä ei voida ummistaa uusilta realiteeteilta. Nykytodellisuus enää ole sama kuin toisen maailmansodan jälkeinen aika, jolloin johtavien länsimaiden arvot ja vaikutusmahdollisuudet dominoivat. Nyttemmin maailmanjärjestön ylivertainen enemmistö noudattaa aivan erilaisia perusarvoja. Mitä siitä pitkällä aikavälillä seuraa?

Toinen kysymyskokonaisuus liittyy kansainvälisen yhteistyön monimutkaisuuteen. Onko kaikilla mailla todellisia edellytyksiä panna toimeen länsimaiden ideoimia tavattoman monimutkaisia kansainvälisiä sopimuksia eli voidaanko niiden implementaation varaan aina ja kaikkialla rakentaa. Entä failed tai failing states? Voidaanko lähteä siitä, että ne ovat samojen itsenäisyyttä suojaavien oikeuksien piirissä kuin velvoitteitaan tunnollisesti noudattavat maat? Entä kuinka pitkälle suveneenisuuden tulisi ulottua, jos esimerkiksi kokonaisia kansoja uhkaa kansanmurha?

Nämä ovat vaikeita kysymyksiä, eikä ole ilman muuta selvää, että yleiskokouksen enemmistöstä löytyy halua ja kykyä niihin vastata. Siksi on erityisen huolestuttavaa, jos länsimaiden taholla ei saada aikaan näitä koskevaa yhteistä tahdonmuodostusta.

Keinovalikoimaa ajatellen erityisen ongelmallinen kysymys on suhtautuminen voimakeinojen käyttöön, jossa jo historiallis-kulttuuriset tekijät asemoivat Euroopan ja Yhdysvallat eri leireihin.

Eurooppalaisille voimakeinojen käyttö on epäilemättä vihonviimeinen keino, jota ei normaalitilanteessa edes harkita. Jos suostuttelu ei auta, eurooppalaiset jättävät mieluummin tilanteen ratkaisematta kuin turvautuvat voimakeinoihin.

Amerikkalaisessa perinteessä voimakeinot ovat keinovalikoiman osa, toki viimeinen, mutta usein de facto näkymättömästi läsnä ongelman käsittelyn alusta alkaen. Yhdysvalloille uskottavuus on kaikki kaikessa, deterrenssiä on ylläpidettävä hinnalla millä hyvänsä, muutoin kaikenlaiset pomminheittäjät intoutuisivat heidän mielestään uhmaamaan Amerikkaa.

Erityinen ongelmakysymys on voimakeinojen preemptiivinen, ennakoiva käyttö, jonka mahdollisuus on kirjattu Yhdysvaltain turvallisuusstrategiaan.

Se toki kansainvälisessä oikeudessa historiallisesti tunnetaan. Jos uhka on välitön, imminent, voi voimakeinojen käyttö ennalta tapahtuvana puolustuksena olla hyväksyttävää, vaikka fyysistä hyökkäystä ei ole tapahtunutkaan.

Mutta on helppo kuvitella tilanne, jossa tällainen erikoistapauksessa sovellettava menettelytapa otetaan käyttöön noin vain muitta mutkitta valtioiden keskinäisten ristiriitojen ratkomisessa, seurauksena on tavaton epävakaus ja turvattomuuden lisääntyminen.

Oma kysymyksensä on se, kuinka tehokkaasti tällaisen voiman käytön uhka todellisuudessa voi toimia katastrofaalisia tilanteita ehkäisevänä deterrenssinä, jota sillä tietenkin ensisijaisesti haetaan. Francois Heisbourg, joka muutoin suhtautuu varauksellisesti preemptiiviseen voimankäyttöön, myöntää, että tietyllä epämääräisyydellä voidaan palvella hyviä strategisia tarkoituksia. Jopa kymmeniä vuosia toiminut Naton flexible response tai Ranskan oma deterrenssidoktriini, jossa ei etukäteen kerrottu, mitä keinoja - ehkä jopa ydinaseita - mahdollisen Neuvostoliiton hyökkäyksen torjumiseksi lopulta käytettäisiin, toimi kaikessa epämääräisyydessään varsin hyvin, hän huomauttaa. Mutta kysyä sopii, ovatko kaikki vastustajat yhtä rationaalisia ja välttävät omaa tuhoaan, vai syntyykö vaara, että epämääräinen preemptiivisen iskun uhka todellisuudessa luo paineita ryhtyä epätoivoisiin tekoihin. Erityisen ongelmalliseksi tämä kysymyskokonaisuus muodostuu, mikäli todellakin edessämme on joukkotuhoaseiden proliferaatio ja kokonaan uusi strateginen tilanne.

Joka tapauksessa ennaltaehkäisevästä voimankäytöstä on helposti muodostumassa suuri vedenjakaja länsimaiden sisällä. Tarvittaisiin siis selkeyttä, ehkä jonkinlaisia yhteisiä pelisääntöjäkin, jotta keinovalikoimasta tältä osin voitaisiin päästä yhteisymmärrykseen.

Entä yhteistyön rakenteet?

Erilaisia yhteistyömuotoja ja dialogijärjestelyjä Euroopan ja Yhdysvaltain välillä on paljon kaikilla tärkeimmillä ulottuvuuksilla, poliittisella, taloudellisella ja turvallisuuteen liittyvillä.

Mielestäni voidaan kuitenkin kysyä, kuinka tehokkaita ja tarkoituksenmukaisia nämä yhteistyömuodot todellisuudessa nykyisissä olosuhteissa ovat.

Poliittisen dialogin osalta kiinnittäisin huomiota siihen, että vuoropuhelusta on ehkä vuosien mittaan tullut rutiininomaista pakkopullaa, joka ei oikein tahdo yltää todellisiin kysymyksiin, reaalisen politiikan vaihtoehtoihin, vaan on puhetta puheen itsensä vuoksi. Lisäksi se on osallistujapohjaltaan kapea-alaista ja luonteeltaan pelkästään konsultatiivista. Riittävätkö tällaiset järjestelyt turvaamaan sen, että osapuolet ottavat näkökantojen yhteensovittamisen tarpeen vakavasti? Pitäisikö vuoropuhelusta tehdä velvoittavampaa, eräänlaista transatlanttista poliittista yhteistyötä aikaisemman EPC:n, Euroopan poliittisen yhteistyön, yhteisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan edeltäjän tapaan? Epäilemättä Yhdysvalloille on helpompaa toimia yhteistyössä eurooppalaisten kanssa kuin tukeutua esimerkiksi YK:n turvallisuusneuvostoon. Toisaalta Euroopalle parempi konsultointi Yhdysvaltojen kanssa muodostaisi vaikutusväylän ja loisi suhteesta tasapainoisemman. Jotta näin kävisi, Euroopan tulisi myös pystyä kehittämään toteuttamiskelpoisia ratkaisukeinoja esille tuleviin ongelmiin, kantaa vastuuta eikä pelkästään hamuta valtaa.

Yksi alue, jossa epäilemättä kaivattaisiin parempaa yhteyttä, on parlamentaarinen taso, jossa Euroopan ja Yhdysvaltain erimielisyydet koetaan ehkä vieläkin suurempina kuin hallitusten tasolla.

Taloudellisella alalla voisi kysyä, riittävätkö nykyiset järjestelyt siihen, että niiden avulla voidaan hoitaa yhä merkittävämmäksi ja monipuolisemmaksi kehittyvän transatlanttisen taloudellisen integraation monet pulmakysymykset, joiden määrää ja vaikeutta tieteen ja teknologian alati tuottamat uudet mahdollisuudet todennäköisesti lisäävät. Olisiko aika kaivaa kassakaapista taannoiset Sir Leon Brittanin ajatukset modernista vapaakauppa-alueesta?

Ongelmallisin alue liittyy turvallisuuteen.

Vuosikaudet Naato toimi foorumina Länsi-Euroopan ja Yhdysvaltain poliittiselle ja turvallisuuteen liittyvälle yhteistyölle. Natohan ei ole pelkkä sotilasliitto vaan myös poliittinen yhteistyöfoorumi. Ajatus eurooppalaisesta erillisestä puolustuksesta oli vuosikymmenet täysin mahdoton. Ranskan ja Saksan perinteinen pyrkimys on kuitenkin ollut paitsi varautua mahdolliseen amerikkalaisten vetäytymiseen Euroopasta ja eurooppalaisen vaikutusvallan lisäämiseen, myös vähin erin itsenäistyä toisen maailmansodan jälkeisestä Yhdysvaltain holhouksesta. Euroopan unionin sisäinen kehitys on nyt antanut tälle suuntaukselle aivan uudet puitteet ja tilauksen.

Vaikka Nato koetaan Euroopan muissa osissa kuin ehkä Ranskassa ja sitä läheisesti seuraavissa maissa edelleenkin hyvin attraktiivisena, järjestö on murrosvaiheessa. Se onkin määrätietoisesti muuntanut olemustaan uuteen kylmän sodan jälkeiseen tilanteeseen, ryhtynyt harjoittamaan laaja-alaista vakauspolitiikkaa ja laajentanut sekä jäsen- että yhteistyömaittensa piiriä. Samalla allianssin toimintakykyä kehitetään uutta tilannetta vastaavaksi ja organisaatiota uudistetaan. Naton toiminta-alueena on vähin erin - tietyin rajoituksin - koko maailma.

Tämän hetken ajankohtaisin kysymys liittyy tietenkin siihen, mikä on eurooppalainen tavoite. Luulen, että eurooppalaisissa pääkaupungeissa hyvin ymmärretään näiden kysymysten äärimmäisen suuri merkitys. Ranskan tavoitteet ovat toki olleet esillä vuosikymmeniä, mutta erityisesti kiinnostaa tietysti nyt se, miten aiemmin Yhdysvaltain vahvimpana liittolaisena Euroopassa johdonmukaisesti toiminut Saksa suuntautuu.

Käytännön tasolla ei voida puhua kriisistä, päin vastoin: EU:n ja Naton yhteistyöjärjestelmät ovat juuri kehitteillä, poliittiset päätökset tehty, tahtoa yhteistyöhön on.

Löytyykö näistä asetelmista, yhtäältä eurooppalaisesta tavoitteesta rakentaa ainakin tiettyihin tilanteisiin soveltuva sotilaallinen toimintakyky, toisaalta Naton uudistumisesta, sellainen kombinaatio, että eri osapuolet voisivat kokonaisuuteen tyytyä, jää nähtäväksi. Myönteistä vastausta puoltaisi se, että voimavarat ovat joka tapauksessa rajalliset ja että niiden järkevä hyödyntäminen edellyttäisi yhteistyöasetelman luomista konfrontaation sijasta. Mutta kuten Risto Volanen täällä eilen sanoi, Ranskan ja Saksan uutta, mahdollisesti yhteistä ambitiota tässä suhteessa ei pidä aliarvioida.

Mitä tässä kaikessa on sitten tarjolla Suomelle? Miten meidän tulisi politiikkamme linjata?

Todettakoon selvyyden vuoksi, että tällaisia linjauksia on hallitus tehnyt toistaiseksi hyvin vähän. Kannanmuodostus konventin puitteissa syntyneisiin uusiin ja kunnianhimoisiin yhteistä turvallisuus- ja puolustuspolitiikkaa koskeviin ehdotuksiin on ensimmäinen tilaisuus, jossa näin tullaan hallitustasolla tekemään. Kaikki tässä esityksessäni oleva on siksi ainoastaan allekirjoittaneen yksityisiä havaintoja.

Perinteinen suomalainen näkökulma korostaa joka tapauksessa sitä, että Pohjois-Euroopan geopoliittiset realiteetit huomioon ottaen amerikkalaisten kiinnostuksen säilyttäminen Eurooppaa kohtaan on aina ollut meidän perusintressiemme mukaista. Hyvin toimivaa transatlanttista suhdetta kannattaa varmasti myös suomalainen elinkeinoelämä. Siten sillä on myös suuri merkitys kansakuntamme hyvinvoinnille.

Me emme varmaankaan voi toimia minään ratkaisijoina tässä isossa ongelmassa. Mutta Suomella toki voi olla transatlanttisten suhteiden hoitoon omaa lisäarvoa annettavanaan. Esimerkiksi kun mietitään yhteisiä läntisiä intressejä suhteessa Venäjään, voimme varmaankin antaa omat kokemuksemme ja näkemyksemme yhteiseen käyttöön. Voisin myös kuvitella muuta erityisosaamista löytyvän esimerkiksi eräillä talouden ja teknologian aloilla.

Mitä dialogin edistämiseen tulee, mainittakoon, että aivan äskettäin pohjoismaisten ja Baltian parlamenttien keskuudessa toimimme aktiivisesti esittämällä parlamentaarisen poliittisen dialogin kehittämistä erikseen valikoiduissa asiakysymyksissä Euroopan ja Yhdysvaltain välille.

Meillä on myös johonkin mittaan yleistä uskottavuutta tällä alalla - muistettakoon presidentti Ahtisaaren toiminta Kosovon kriisin yhteydessä, joka miellettiin erinomaisena kontribuutiona molemmin puolin Atlanttia.

Transatlanttiset kysymykset tulevat monin tavoin eteemme mitä moninaisimmissa yhteyksissä. Suomen yleisenä toimintalinjana näkisin edelleenkin avoimuuden ja yhteistyöväylien kehittämisen tästä eteenkinpäin, kuten olemme vuosikausia tehneet. Pitkä jatkuvuuslinjamme on itse asiassa aina tähdännyt Suomen toimintamahdollisuuksien laajentamiseen ja yhteyksien kehittämiseen länsimaisiin perusarvoihin perustuvan yhteisön suuntaan, ei suinkaan piiloutumiseen ja vastuun pakoiluun. Samaa avoimuutta, ennakkoluulottomuutta, yhteistyökykyä ja määrätietoisuutta intressiemme edistämiseksi tarvitaan tänäkin päivänä. Transatlanttiset suhteet ovat olleet meille aiemmin hieman kaukaisempi alue, koska olemme olleet Naton ulkopuolella, mutta nyt ne ovat osa arkipäiväämme Euroopan unionissa. Meillä tulee olla kyky valvoa ja edistää omia etujamme myös näissä haasteellisissa asetelmissa.