Alivaltiosihteeri Jaakko Blomberg: EU:n yhteinen turvallisuuspolitiikka - mitä, miten ja miksi?

Eduskunta 7.3.2001


Euroopan unionin yhteinen turvallisuus- ja puolustuspolitiikka (CESDP) on hanke, jossa heijastuvat sekä kylmän sodan jälkeisen maailman muuttuvat olosuhteet että unionin oma syvenevä integraatiokehitys.

Kylmän sodan kahlitsemat ristipaineet purkautuivat monilla tahoilla väkivaltaisiksi konflikteiksi, joissa käyttövoimana oli usein etninen viha ja välineinä runsaasti käsillä olleet tuliaseet. Tämä kehitys kaatui juuri yhdistyneen Euroopan päälle erityisesti Balkanilla.

Eurooppalaisten toimintakyvyttömyys ja turhautuminen Jugoslavian kriisien hoidossa 90-luvulla ovat olleet vahvoja virikkeitä unionin yhteisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan kehittämisessä. Yhdysvallat pysytteli hyvän aikaa Bosnian sodan ratkaisuyritysten ulkopuolella, kunnes lopulta suostui tulemaan mukaan. Sota loppui Yhdysvaltain vetämään Daytonin rauhansopimukseen ja Nato-johtoisen rauhanturvaoperaation perustamiseen. Eurooppalaiset maat eivät olleet kyenneet lopettamaan Bosnian sotaa. Jopa Ranskan presidentti Chirac matkusti Washingtoniin taivuttelemaan amerikkalaisia eurooppalaisten tueksi.

Myös perinteinen YK-rauhanturvaaminen kärsi Bosniassa haaksirikon.

Kosovon kriisissä eurooppalaisten toimintakyvyn heikkoudet toistuivat, niin poliittisesti kuin sotilaallisestikin.

Balkanin kokemukset olivat traumaattisia Euroopan unionille, jonka ulko- ja turvallisuuspoliittinen päättäväisyys oli heräämässä. CESDP-hanke perustui integraation syventämispyrkimykseen ja taloudellisen integraation tukemiseen ulko- ja turvallisuuspoliittiikkaa kehittämällä.

Sotilaallinen kriisinhallinta

Unionin kriisinhallintakyvyn luomisen tarkoituksena on erityisesti vahvistaa unionin yhteistä ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa. Käytettävissä olevia poliittisia ja taloudellisia instrumentteja halutaan tukea sotilaallisella kriisinhallintakapasiteetilla.

Tämä kehitys käynnistyi alunperin jo Maastrichtin sopimuksella vuonna 1991 ja Lontoossa majailleen, uinuvan WEUn elvyttämisen unionin kriisinhallinnan välineeksi. Seuraava askel oli Amsterdamin sopimus. Sitä valmisteltaessa vuonna 1996 Suomi ja Ruotsi esittivät, että unionisopimukseen otettaisiin mukaan Petersbergin tehtävät.

Kaikki - mm britit - eivät kuitenkaan halunneet kehittää WEUsta toimivaa kriisinhallintajärjestöä, eivätkä myöskään sallineet kriisinhallintatoiminnan siirtoa unionin sisälle.

Kunnes britit käänsivät kelkkansa. Yhteisen eurooppalaisen turvallisuus- ja puolustuspolitiikan CESDP:n nopean kehityksen käynnisti Britannian ja Ranskan yhteistyön tiivistyminen ja St.Malon julistus joulukuussa 1998. Britannian uusi pääministeri Tony Blair halusi löytää sellaisen toiminta-alueen unionista, jolla Britannia voisi toimia eurooppalaisena johtajana. EMU, Schengen tai veropolitiikka eivät tarjonneet tähän mahdollisuutta. Helpoimmaksi alueeksi brittien johtoroolia ajatellen osoittautui sotilaallisen kriisinhallintakyvyn luominen EU:lle.

Vasta tuolloin CESDP:n kehittäminen pääsi käyntiin, pääasiallisena sisältönään sotilaallisen kriisinhallintakyvyn luominen.

CESDP ei ole yhteistä puolustusta. Unionisopimus mainitsee yhteisen puolustuksen mahdolliseksi kehityksen lopputulemaksi. Tämä on toistaiseksi vain unionisopimuksen mainitsema mahdollisuus. Yhteisen puolustuksen luominen edellyttäisi yhteisymmärrystä kaikkien unionin jäsenmaiden kesken. Keskustelu tästä asiasta on nyttemmin tyrehtynyt.

Yhteisellä puolustuksella tarkoitetaan jäsenmaiden alueen puolustamista. Joissakin maissa kaikkea sotilaallista toimintaa, myös kriisinhallintaa, kutsutaan nimellä puolustus (defense).

Nyt käynnissä oleva työ ei johda yhteisen puolustuksen luomiseen, eikä kriisinhallintajoukkoja luoda alueellista puolustusta silmälläpitäen. Tekeillä ei ole "euroarmeijaa". CESDPtä varten luotava kiinteä yhteistyösuhde unionin ja Naton välille on takeena sille, että rinnakkaista yhteisen puolustuksen järjestelmää ei luoda. Natoon kuuluvat EU-maat hoitavat yhteisen puolustuksen Natossa, ja me muut hoidamme sen omalla kansallisella puolustuksellamme.

Mihin kriiseihin ? Mihin nyt luotavaa kriisinhallintakykyä sitten voitaisiin käyttää ? Missä toteutettaisiin ensimmäinen EU:n kriisinhallintaoperaatio?

On heti todettava, että unioni pyrkii kaikin keinoin välttämään sellaisten kriisien syntymisen, joissa se joutuisi panemaan kykynsä ja taitonsa likoon. Ennaltaehkäisystä pari sanaa puheenvuoron lopussa.

Kriisejä ei yleensä ole mahdollista ennakoida. Kyvykkäitä järjestöjä on muitakin - mm. YK, ETYJ ja Nato. Natolla on parhaillaan käynnissä kaksi suurta operaatiota Balkanilla. Saattaa olla niinkin, että EU:n kriisinhallintakykyä tarvittaisiin jossakin etäämmällä Euroopasta, mahdollisesti myös YK:n tueksi.

Unionin tavoitteena on luoda vuoteen 2003 mennessä sellainen kriisinhallintakyky, jolla unioni kykenisi vastaamaan yhdestä Kosovon KFOR-tyyppisestä operaatiosta Euroopassa tai sen lähialueilla, tai pienemmistä rauhanturvatehtävistä kauempana.

Unionin tavoitteena ei ole kilpailla muiden toimijoiden kanssa, vaan vahvistaa kansainvälisen yhteisön kykyä kriisinhallintaan ja mahdollistaa eurooppalaisten maiden toimiminen kriiseissä Euroopassa ja sen lähialueilla silloin, kun Nato - ja Yhdysvallat - ei ole valmis toimimaan. Juuri tämä oli Balkanin ja 90-luvun eurooppalaisten kriisien opetus unionimaiden näkökulmasta.

EUn toimielimet. Unioniin on perustettu CESDP:tä varten sekä uusia rakenteita että luotu sotilaallista kapasiteettia. Kriisinhallintaelimet ovat toimineet väliaikaiselta pohjalta jo vuoden ja luoneet perustaa kriisinhallintavalmiuksille.

Näistä elimistä poliittinen ja turvallisuuskomitea on vakinaistettu tämän vuoden alussa.
Sotilaskomitea ja sotilasesikunta pyritään vakinaistamaan tämän vuoden kuluessa.

Sotilaalliset voimavarat. Kriisinhallintajoukkoihin jäsenmaat ovat ilmoittaneet yli 100.000 sotilasta ja tarkoituksena on luoda valmius lähettää tästä kokonaismäärästä enintään 60.000 sotilaan vahvuiset joukot mahdolliseen EU-johtoiseen operaatioon. Unionin kriisinhallintakapasiteetin maksimaaliseksi tavoitteeksi on siis asetettu KFOR-tyyppisen operaation toteuttaminen.

EU:n ja Naton välisestä yhteistyöstä on tehty periaatepäätöksiä sekä unionissa että Natossa. Tavoitteena on se, että unioni ja Nato neuvottelevat ajankohtaisista kriiseistä. Unionin on määrä tarvitessaan saada Natolta tukea operaatioiden suunnittelussa ja toteuttamisessa. Yhteistyömekanismeista on tarkoitus laatia muodollinen sopimus järjestöjen kesken.

Tässä vaiheessa voidaan todeta, että molemmista järjestöistä on löytynyt jäsenmaa, jolla on ongelmia yhteistyön suhteen - täysin eri syistä.

Yhteistyö on kuitenkin lähtenyt jo liikkeelle käytännön sanelemista tarpeista (Serbiassa, Presevon laakson rauhoittamiseksi). Lisäksi EU:n ja Naton kesken on pidetty lukuisia kokouksia edelläkuvaamieni yhteistyörakenteiden luomiseksi.

EU rakentaa myös yhteistyösuhdetta unionin ulkopuolisiin jäsenmaihin. Näitä ovat unionin ehdokasmaat ja Naton eurooppalaiset jäsenmaat, jotka saattavat hyvinkin olla valmiita tukemaan unionin krisiinhallintaa tilanteessa, jossa Nato järjestönä ei ole käytettävissä. Unionin kriisinhallintaa valmisteltaessa on hyvä muistaa, että esimerkiksi Naton johtamassa KFORissa Kosovossa on mukana yli 30 maata, myös Venäjä. Yhteistyömaihin kuuluvat niinikään Kanada, Venäjä ja Ukraina.

Unioniin kuulumattomien kuuden eurooppalaisen Nato-maan asema unionin kriisinhallintayhteistyössä vaikuttaa myös suoraan siihen, voiko EU saada tukea Natolta omassa toiminnassaan.

Unioni pyrkii myös tiiviiseen ja järjestelmälliseen yhteistyöhön kriisinhallinnassa YKn ja ETY-järjestön kanssa.

Puolustusteollisen yhteistyön tiivistäminen Euroopassa on ollut unioni tavoite Amsterdamin sopimuksesta lähtien. Tämä on myös osa CESDP:tä; viimeksi asia on mainittu Nizzan Eurooppa-neuvoston päätelmissä. EY:n perustamissopimuksella puolustusteollisuuden tuotteet on rajattu sisämarkkinoiden ulkopuolelle. Varusteluteollisuuden fuusiot Atlantin poikki komplisoivat asetelmaa. EU:n suurimmat tuottajamaat ovat luoneet lukuisia EU:n ulkopuolisia yhteistyörakenteita. Suomen tuore jäsenyys WEAGissa (Western European Armaments Group) tekee mahdolliseksi Suomen osallistumisen eurooppalaiseen puolustustarvikeyhteistyöhön. Samalla keskustelu puolustusmateriaaliyhteistyön tuomisesta EU:n puitteisiin jatkuu.

Siviilikriisinhallinta

Kuten sotilaallisen kriisinhallinnan, myös siviilikriisinhallinnan ongelmana on konfliktien monimuotoisuus. Se johtaa siviilikriisinhallinnan alueella usein myös toimijoiden monilukuisuuteen. Tarvitaan erilaista asiantuntemusta esimerkiksi hajonneiden yhteiskuntarakenteiden uudelleen pystyttämiseksi.

Siviilikriisinhallinta ei ole uusi keksintö. Useilla kansainvälisillä järjestöillä on ollut jo pitkään siviilikriisinhallinnaksi luokiteltavaa toimintaa.

EU:n tavoitteena on löytää sellaisia omia toimialoja, joilla puutteet ovat ilmeisiä, mutta joilla vältettäisiin päällekkäisyys muiden toimijoiden kuten YKn, ETYJin ja Euroopan neuvoston kanssa. Unioni rakentaa toimikykyä, jonka avulla se voi luoda lisäarvoa.

EU:n siviilikriisinhallinnan painopistealueiksi on valittu poliisitoiminta, oikeusvaltion vahvistaminen, julkishallinto ja pelastustoimi.

EU:lla on jo merkittävä painoarvo kansainvälisenä taloudellisena toimijana: 25% YK:n ja 65% ETYJin rahoituksesta tulee EU:hun kuuluvilta mailta. Komissio ja jäsenmaat vastaavat yhteensä 65% maailman humanitaarisesta avusta.

Työ edellämainituilla siviilikriisinhallinnan painopistealueilla on edennyt pisimmälle poliisitoimessa. Feiran Eurooppa-neuvostossa viime keväänä asetettiin tavoitteeksi luoda 5000 poliisin valmius, joista voitaisiin lähettää 1000 poliisia kenttätehtävään kuukauden varoitusajalla.

Vastaavantapaisia määrällisiä ja laadullisia tavoitteita on tarkoitus vahvistaa myös oikeusvaltion ja julkishallinnon kehittämiseksi kriisialueilla.

Eräänä tavoitteiden saavuttamisen välineenä käytetään voimavarakonferensseja, jollainen järjestettiin sotilaallisen kapasiteetin luomiseksi marraskuussa 2000. Vastaavanlainen poliisivoimavarakonferenssi on tarkoitus järjestää ensi toukokuussa.

Sekä poliisitoimen että sitä tukevan oikeusvaltion kehittämishankkeesta on myös käytännön hyötyä EU:n jäsenmaille itselleen. Schengenin myötä unionin ulkoraja siirtyy etelässä Balkanille.

Oikeusvaltion kehittäminen on suuri haaste, jossa EU-mailla on intressi toimia yhdessä. EU-integraation kannaltakin on hyödyksi, että eurooppalainen oikeuskäytäntö ja poliisihallinto kehittyy Balkanilla.

Konfliktien ennaltaehkäisy

On ilmiselvää, että ihmishenkiä säästävin ja taloudellisestikin halvin tapa hoitaa kriisejä on niiden ennalta ehkäisy. Se ei välttämättä ole helppoa: se edellyttää kansainväliseltä yhteisöltä valmiutta puuttua uhkaaviin kriiseihin ja tarvittaessa myös avokätistä ja ennakoivaa rahankäyttöä tähän tarkoitukseen. Joka tapauksessa puhjenneen kriisin tai sodan jälkikäteishoito on aina kalliimpaa.

Konfliktinesto sisältyy Ruotsin puheenjohtajakauden ohjelmaan. Tavoitteena on se, että kriisien ennaltaehkäisy ohjaisi "läpäisyperiaatteella" EU:n toimintaa. Konfliktin ennaltaehkäisyyn kuuluu ajatus pitää tätä näkökulmaa esillä kaikessa unionin ulkosuhdetoiminnassa, kuten tavanomaisessa kehitysyhteistyössä ja kauppapolitiikassa.

Ennakkovaroitusten hankkiminen kehittymässä olevista kriiseistä kuuluu ennaltaehkäisyyn. Vaarat on tunnistettava mahdollisimman varhain. Lähestyvä kriisin voidaan ehkä ratkaista poliittisin ja diplomaattisin keinoin. Ellei siinä onnistuta, kansainvälinen yhteisö joutuu turvautumaan sotilaallisen ja siviilikriisinhallinnan keinoihin. Myöhemmin kriisin väistyessä ennaltaehkäisy tulee uudelleen keskeiseksi pyrittäessä estämään kriisin mahdollinen uusiutuminen.

Unionin yhteinen ulko-ja turvallisuuspolitiikka on ymmärrettävä kokonaisuudeksi. CESDP on sen osa. Eri osatekijät vahvistavat toisiaan ja lisäävät unionin toiminnan uskottavuutta. Tämä politiikka on vasta kehityksensä alussa. Vauhti on viime vuosina ollut ripeää, mutta tarvitaan vuosien määrätietoista työtä, jotta edellä kuvattu ajattelutapa voi näyttää tehonsa.



























































































EU
kriisinhallinta