”Euroopan Unioni”: Valtiosihteeri Pertti Torstilan puhe Töölön Yhteislyseon 90-vuotisjuhlassa 

3.11.2009
Vanha Ylioppilastalo
Helsinki

”Euroopan unioni ”

Hyvät juhlavieraat,

Euroopan unioni on vertaansa vailla oleva rauhanprojekti. Toisen maailmansodan jälkeinen yhdentymiskehitys Länsi-Euroopassa poisti sodan mahdollisuuden entisten arkkivihollisten Saksan ja Ranskan väliltä. Tykkien ja panssarien tuottamiseen tarvittavat pääraaka-aineet hiili ja teräs annettiin ylikansalliseen valvontaan. Taloudellinen integraatio jatkoi syvenemistään ja eteni poliittisen yhteistyön alueelle. 50 vuoden aikana maanosaamme on rakentunut arvoyhteisö, jolle ei löydy vertaista mistään maapallolta.

Euroopan unioni voi katsoa ansaitulla ylpeydellä menneisiin vuosikymmeniin. Maanosamme on hämmästyttävällä vauhdilla yhdistynyt rauhan ja hyvinvoinnin alueeksi. Unionin jäsenmaat eivät ole kertaakaan käyneet sotavoimalla toistensa kimppuun ja rauha on kestänyt yli viisi vuosikymmentä. Vastaavaa ajanjaksoa on historian kirjoista vaikeaa, jollei mahdotonta löytää. ”First voluntary empire in the history of mankind ", kirjoitti Financial Times osuvasti.

Ilmiselvistä tuloksista huolimatta unionin 27 jäsenmaan kansalaiset suhtautuvat ristiriitaisesti yhteisömme tulevaisuuteen. Suuri osa EU-kansalaisista on jäänyt viileäksi unionille. Kevään 2009 eurovaalit osoittivat, että vain hieman yli 40 prosenttia jäsenmaiden äänestäjistä on kiinnostunut EU:sta. Unionin legitimiteetti kyseenalaistetaan eikä sen tavoitteita ymmärretä. Jotkut pitävät sitä haitallisena, jopa tarpeettomana. Riittäviä vastauksia siihen, kuinka EU tuodaan lähemmäksi tavallista kansalaista ei ole löydetty.

Maanosamme poliittiset johtajat etsivät tasapainoa kansallisen ja ylikansallisen välillä. Tehtävä on vaikea. Unioni on ainutlaatuinen yritys, se on kompromissi kansallisvaltiojäsenten kesken. EU elää todellisuuspohjassa, jota kansallinen politiikka ja identiteetti vahvasti värittävät. Viime vuodet ovatkin olleet kasvavan hallitusten välisyyden aikaa eikä uusnationalismille ole löydetty vastalääkettä.

Euroopan irrallisten osien kilpailukyky ei kuitenkaan riitä globaalitasolla. Yhä useampia asioita on hoidettava tiiviissä kansainvälisessä yhteistyössä. Ilmaston lämpeneminen, kansainvälinen rikollisuus, laittomat siirtolaisvirrat ja terrorismi ovat aikamme todellisuutta. Niihin voidaan vastata vain yhteistoiminnalla. Unioni onkin kaikissa keskeisissä kansainvälisissä neuvotteluissa näkyvästi mukana. Ilmasto- ja ympäristökysymyksissä se on osoittanut vastuullisuutta ja johtajuutta enemmän kuin yksikään muu valtio tai valtioryhmittymä. Tuorein osoitus tästä on yhteinen päätös tukea merkittävästi kehitysmaita jotta ne selviävät ilmastonmuutoksen aiheuttamista vaikeuksista. Ajankohtaisen talouskriisin ratkaisevissa vaiheissa unioni on toiminut viisaasti ja kaikkia auttaen. Myös energia on esimerkki alueesta, jolla tarvitaan vahvaa EU:ta.

Epäviralliset valtioryhmittymät – kuten esimerkiksi G8 tai G20 – ovat osoittaneet hyödyllisyytensä, mutta niiltä puuttuu oikeuspohja ja institutionaalinen jatkuvuus. On tärkeää, että asioita käsitellään instituutioiden puitteissa. Hallitukset tietävät, että ne eivät kykene toimimaan tehokkaasti ilman Euroopan instituutioita. Suuretkaan jäsenvaltiot eivät voi enää toimia ja menestyä yksin. Kansakunnan kohtaloa ei muovata yksinomaan omassa pääkaupungissa. Emme ole enää vain oman onnemme seppiä.

Laajentumispolitiikka on Euroopan unionin suuri menestystarina

Näkymä ja mahdollisuus yhteisön ja unionin jäsenyydestä on rauhoittanut maanosamme epävakaata naapurustoa ja motivoi yhä uusia ehdokkaita uudistusten tielle. Jäsenyyden vetovoima on sen tuomissa moninaisissa eduissa, joita yhteisö kanavoi taloudellisesti vähemmän kehittyneille jäsenmaille. Väheksyä ei tule myöskään valtioiden luontaista tarvetta olla siellä missä naapurit ja muut maat ovat. Yhteisöllisyydestä haetaan tukea.

Eteläisen Euroopan entiset diktatuurit Kreikka, Espanja ja Portugali uudistuivat poliittisesti talousyhteisöön pyrkiessään ja pääsivät nauttimaan massiivisista tukirahastoista. Irlanti nousi Brittein saarten takamaasta maanosamme vauraimpien valtioiden joukkoon.

Vuonna 1995 jäseniksi tulleet Itävalta, Ruotsi ja Suomi ovat oma tarinansa. Taloudellisesti ne olivat jo hakijoina unionimaiden tasolla ja yhteiskuntina täyttivät kaikki demokratian mitat. Seuraan piti saada Norjakin, mutta norjalaiset valitsivat kansanäänestyksessä toisin. Nyt talouskriisin keskellä on merkkejä siitä, että unionin ja euron vetovoima olisi taas kasvussa Pohjolassa. Jäsenyys on alkanut houkuttaa talousahdinkoon pudonnutta Islantia. Ruotsissa katsotaan euroa uudelta kannalta ja ehkäpä norjalaisetkin haluavat näissä asetelmissa pohtia jäsenyyskysymystä uudelleen.

Kommunismista vapautuneet valtiot kokivat 1990-luvulla tärkeäksi valtiollisen identiteettinsä vahvistamisen ja läntisten mallimittojen täyttämisen kun haluttiin tehdä pesäero menneisyyteen.

Keski-Euroopassa muutoksesta selvittiin väkivallattomasti ja nyt kaikki alueen maat ovat unionin jäseniä. Tilanne oli toinen Länsi-Balkanilla Jugoslavian hajotessa. Verinen konflikti Euroopan maaperällä oli kriisinhallinnan herätyshuuto. Hajonneen Jugoslavian jälkihoidosta muodostui EU:lle vaikea ja vaativa tehtävä.

Unionin lähialueisiin kuuluu maailmanpolitiikan vaikeita konfliktialueita ja maita, joiden poliittinen, taloudellinen ja yhteiskunnallinen järjestelmä on muutoksessa. EU antaa niiden kehitykseen apua monipuolisen ulkosuhdevälineistönsä, "pehmeän voimansa" avulla. Välittömänä tehtävänä on saattaa unionin alueen sisään jäävän ja sodan koetteleman Länsi-Balkanin alueen maat unionin yhteyteen. Etnisesti ja uskonnollisesti hajanainen Balkan on vaikeasti rauhoitettavissa puhtaan kansallisvaltiomallin pohjalta. Alue tarvitsee päälleen EU-sateenvarjon. Slovenia on jo jäsen ja Kroatia on edennyt pitkälle pyrkimyksessään. Makedonian kanssa on sovittu jäsenneuvottelujen alkamisesta. Eikä laajentumishaaste pääty Balkanille. Se on käynnissä haastavana myös laajemmin itään ja Turkin suuntaan.

Syveneminen on välttämätöntä

Laajentuminen on kiistämätön menestystarina ja magneetti vetää yhä. Unioni on nopeasti laajentunut 15 maan ryhmittymästä 27 maan yhteisöksi. Ei ole ihme, että yhä useammin kysytään onko vauhti liian nopea ja kyetäänkö laajentuminen hallitsemaan? Onko muistettu pitää huolta siitä, että uudet jäsenmaat täyttävät kaikki valintakriteerit ja missä ovat Euroopan rajat?

Maanosamme rauhantakeeksi osoittautuneen laajentumisprosessin on jatkuttava, mutta samalla on huolehdittava siitä, että yhteistyö jäsenmaiden välillä syvenee.

Käytännössä nämä kaksi prosessia - laajentuminen ja syveneminen - ovat edenneet samanaikaisesti, rinta rinnan. Unionin tulevaisuudelle ei sen maantieteellisen alueen kasvaminen voi kuitenkaan olla itsetarkoitus. Unionin on tuotettava lisäarvoa ja uutta uskoa jäsenkunnalleen. Pelkkä rauhan viesti ei riitä sukupolville, jotka eivät ole sotaa ja konflikteja eläneet. He odottavat unionilta kouriintuntuvia näyttöjä omassa elinympäristössään. On saavutettava tuloksia, joilla edistetään työtä, toimeentuloa ja hyvinvointia. Yhteisvaluutta euro on esimerkki merkittävästä integraatiota syventäneestä projektista. Toinen esimerkki on passi- ja viisumivapaus. Kansalaisia kiehtoo vapaa liikkumismahdollisuus yli rajojen, rajatarkastusten poistuminen - se, että saamme esteittä kulkea, asua ja elää missä tahansa unionin sisäpuolella.

Laajentuneessa unionissa puhutaan paljon eri nopeuksien yhdentymisestä. Hyväksymmekö sen, että jotkut maat etenevät yhdentymisen tiellä nopeammin kuin toiset? Pitääkö päätökset aina tehdä yhdessä vai voiko kehitystä viedä eteenpäin pienryhmä, jossa kaikki eivät ole mukana? Vai pitääkö unionia kehittää hitaimpien ehdoilla? Tuskinpa, sillä regatta-malli – eli kaikki viivalla yhtä aikaa - ei olisi tuottanut yhteistä valuuttaa, Schengenin passivapautta tai nopean toiminnan kriisinhallintajoukkoja. Eriytyvä integraatio ei ole tavoitteemme, mutta jos siihen unionissa edetään, tulee myös Suomen pysyä tässä joukossa. Unioni on uudistustyössään aivan liian usein pysähtynyt yksimielisyysvaatimusten edessä.

Kehittämällä päätöksentekoa määräenemmistön suuntaan edistetään integraation syvenemistä tärkeiksi koetuissa asioissa. Lissabonin sopimuksen merkittävä uutuus on määräenemmistöpäätösten lisäämisessä. Suomen puheenjohtajakaudella vuonna 2006 pyrimme siihen, että poliisi- ja rikosoikeudellisessa yhteistyössä siirryttäisiin määräenemmistöön. Kysyimme miksi liitossa, jossa tavarat, pääomat ja ihmiset kulkevat vapaasti, poliisi- ja tuomariyhteistyölle ja sen myötä kansalaisten paremmalle suojalle erilaisia uhkia vastaan, ei anneta tilaa. Nyt tilaa on annettu. 50 politiikan alueella, joissa aiemmin vallitsi yksimielisyyden vaatimus, siirrytään Lissabonin sopimuksen myötä määräenemmistöön. Näyttävimmät esimerkit löytyvät maahanmuuton, rikoslainsäädännön, oikeus- ja poliisialan yhteistyön alueilla.

Katse on käännettävä ulos maailmaan

EU:n ensimmäiset vuosikymmenet olivat järjestäytymisen ja sisäisen kasvun aikaa. Jotta unioni pysyisi maailmanlaajuisessa kehityksessä mukana on huomiota käännettävä ulospäin. Yhteisön painoarvo on noussut ja EU:sta on tullut globaali toimija. EU:ssa on lähes 500 miljoonaa asukasta ja unioni on maailman suurin humanitaarisen ja kehitysavun antaja. Maailmankaupasta EU kattaa noin viidenneksen.

Globalisaatiota ei voi hallita tai hyödyntää ahtaan kansallisen edun politiikalla. Kun kansalliset intohimot vievät unionijäsenet eri teille päätöksenteossa koetaan unioni maailmalla sekoilevana ja tempoilevana kansallisvaltioiden joukkona, jolla ei ole yhteistä päämäärää. Kun unioni puhuu ja toimii yhdellä äänellä sitä kuunnellaan. Ulkoisen toiminnan linjakkuutta on parannettava jotta unionin uskottavuus lisääntyy ja kielteisistä mielikuvista päästään eroon. Institutionaalinen rakenne ja päätöksentekokoneisto vaikuttavat merkittävästi siihen, kuinka yhtenäiseltä esiintymisemme maailmalla näyttää. Lissabonin sopimus vie asioita oikeaan suuntaan.

Muuttuvassa maailmassa unioni rinnastuu niiden toimijoiden kanssa, joita voimavarojensa ja merkityksensä vuoksi pidetään suurvaltoina. Yhdysvallat ja nyt myös Kiina, Intia ja Brasilia luetaan tähän maajoukkoon. Unionin on oltava valmis toimimaan maailmalla niiden rinnalla rauhan ja vakauden edistämiseksi. Kyse ei ole enää vain omien prioriteettien asettamisesta, vaan vastuun kohtaamisesta ja kantamisesta yhä laajemmin. Turvallisuusongelmat eivät tänä päivänä tunnusta valtioiden rajoja. Rajattomassa maailmassa globalisaation vaikutukset koskettavat kaikkia. Maailmanlaajuisilta vaikutuksilta ei voi piiloutua eikä taloudellinen eristäytyminen ole realistinen vaihtoehto.

Yhteinen ulko- ja turvallisuuspolitiikka kuuluu tänä päivänä eniten lisäarvoa tuottaviin EU:n toiminta-alueisiin. Unionin maailmanlaajuinen yhteistyö koskee talouden ohella köyhyyden poistamista, ympäristöä ja energiaa, ihmisoikeuksia, hyvää hallintoa ja oikeusvaltiota, tarttuvien tautien torjuntaa ja suuronnettomuuksien hoitamista. Se koskee myös konfliktien estoa ja kriisinhallintaa, terrorismin vastaista työtä ja järjestäytyneen rikollisuuden, ihmiskaupan ja laittoman maahanmuuton torjuntaa.

EU on muutamassa vuodessa kehittynyt merkittäväksi sotilas- ja siviilikriisinhallinnan toimijaksi. Länsi-Balkanilla, entisessä Jugoslaviassa olemme päävastuussa, mutta lippumme näkyy myös Lähi-idässä, Aasiassa ja Afrikassa. Unionimaat ovat monin tavoin tekemisissä kovan todellisuuden, voimankäytön ja sen seurausten kanssa esimerkiksi Afganistanissa ja Tshadissa.

Sotilaallinen ja ideologinen jännite väistyi idän ja lännen väliltä 20 vuotta sitten, mutta Venäjän ja muun Euroopan suhde ei ole vielä selkiytynyt. Olisiko teollisen maailman perusvoima, fossiilinen energia - öljy ja maakaasu - tekijä, joka kytkisi Venäjän ja unionin aitoon partneriyhteistyöhön? Kysymys saattaa tuntua oudolta, kun tiedämme, että energian saanti ja hankinta on usein koettu enemmänkin konfliktien synnyttäjäksi kuin niiden ratkaisijaksi.

Euroopalle Venäjältä virtaava kaasu on talouden välttämätöntä käyttövoimaa ja Venäjälle elintärkeiden tulojen lähde. Keskinäisriippuvuus Venäjän kanssa on käännettävä positiiviseksi uudistusvoimaksi. Venäjän omat resurssit eivät riitä sen kansallisten suunnitelmien ja tuotanto- ja vientivelvoitteiden täyttämiseen. Venäjä ei edes taloudellisen kasvun oloissa voi luottaa markkina-asemansa vahvuuteen myyjänä, jolle ei ole vaihtoehtoja. Riippuvuus on todellista ja antaa perusteita esimerkiksi Itämeren kaasuputkelle. Hankintalähteitä on lisättävä ja monipuolistettava. Venäjän energiatuonnista riippuvaisia maita on yhdistettävä myös muihin eurooppalaisiin putkistoihin.

Mitä EU:sta tulee?

Mikä on unionin tulevan kehityksen suunta? Kehittyykö se itsenäisten valtioiden liiton vai liittovaltion suuntaan? Monilla talouden sektoreilla, joissa komissiolla on päätösvalta, on federalistinen malli jo arkipäivää. Yhteinen ulko-, turvallisuus- ja puolustuspolitiikka on ollut toimintaa, jossa päätösvalta on jäsenmailla. Lissabonin sopimus vahvistaa tässäkin yhteisöllistä elementtiä kun Eurooppa-neuvosto saa pysyvän puheenjohtajan ja ulko- ja turvallisuuspolitiikan korkeasta edustajasta tulee nykyistä vahvempi toimija, unionin ulkoministeri. Ulkosuhteiden eri politiikkalohkot integroituvat selvemmin korkean edustajan toimiessa myös komission varapuheenjohtajana.

Jäsenmaiden kesken kilpaillaan näkyvästi näistä johtotehtävistä. Kansalliset intohimot eivät ole hävinneet ja havaittavissa on suurten jäsenmaiden taipumista erillistoimintaan, jossa pienet jäävät helposti syrjään. Jos näin käy korkeiden virkojen henkilövalinnoissa ja kyseiset henkilöt profiloituvat kansallisten tai suppeampien ryhmien etumiehiksi , voivat unionia hajottavat ulkopuoliset voimat helpommin ohittaa Brysselin ja jatkaa suhteiden hoitamista Eurooppaan jäsenmaiden pääkaupunkien kautta. On selvää, että Suomelle asioiden yhteinen valmistelu ja päätöksenteko on keskeinen arvo.

Muuttuvan maailman haasteet ovat suuret eikä niiden ratkaisuun löydy helppoja malleja. Tulevaisuus ei seuraa automaattisesti menneisyyden saavutuksista vaan uutta on rakennettava koko ajan. Muisti ja historian taju heikkenevät. Liima, joka 50 vuotta sitten kiinnitti kehittyvän yhteisön ensimmäiset osaset toisiinsa, on ajan saatossa alkanut kuivua. 1990-luvun tiivistyvä unioni ei ole tämän päivän todellisuutta. Kansallinen uho ja itsekkyys antavat merkkejä uudesta tulosta. Ulkomaalaisvastustus ja nationalistiset voimat nostavat päätään. Populismin ja protektionismin merkit näkyvät. Tällaisissa asetelmissa on jaksettava korostaa yhteisöllisyyden merkitystä. Vahvat yhteiset instituutiot ja yhteinen arvopohja olkoon ankkurimme.

Unioni on meille tärkeä ja välttämätön voima kovenevassa maailmassa. Ja työsarkaa riittää. Siitä unioni selviää parhaiten toimimalla yhtenäisenä ja välttämällä kansallisten etujen itsekästä sekoittamista laajempiin asiakokonaisuuksiin. Myös Suomen omien etujen ajaminen tulee mitoittaa oikein koko unionin etujen ja tavoitteiden näkökulmasta. Suomi tekee osansa, mutta vastuu on yhteinen
sillä rauhanprojekti on maanosamme menneisyyttä ajatellen vasta alkutaipaleella.