Venäjän kyky käyttää energiamahtiaan
Tiedotusvälineissä spekuloidaan Venäjän kaasu- tai öljyaseella. Perustuvatko pelot todelliseen analyysiin?
Jyrki Terva Suomen Moskovan suurlähetystöstä analysoi Kauppapolitiikka-sivustolle kirjoittamassaan laajassa artikkelissa Venäjän kykyä hallita energian kulkureittejä ja jakelukanavia, valmiutta tehdä energian toimitussopimuksia sekä mahdollisuuksia hallita ja rahoittaa energiantuotantoa.
Vuoden 2005 ja 2006 vaihteessa Venäjän presidentti Vladimir Putin toi julkisuuteen käsitteen energiasupervalta. Käsitteen lanseeraamista seurasi ajallisesti Ukrainan kaasukriisi tammikuussa 2006. Gazpromin päätös sulkea kaasuhana ja epäonnistunut tiedotuspolitiikka syntyneen kaasukriisin yhteydessä sai aikaan Venäjän imagon romahtamisen tiedotusvälineissä.
Ukrainan kriisin jälkeen voimakkaiden keinojen käytön jatkaminen, mm. Georgian ja Moldovan kaasun vientihintojen nopea nosto (100% vuodessa) ja Liettuan painostaminen sulkemalla öljyputki Mazeikiun öljynjalostamolle, ovat edelleen heikentäneet Venäjän aikaisemmin Euroopassa nauttimaa luottamusta.
Tiedotusvälineissä keskustellaan usein energiariippuvuuden uhkista ja siitä mitä tapahtuisi, jos Venäjä todella kääntäisi Eurooppaan vievien putkien energiahanan kiinni. Suuressa mitassa toteutettuna tällaisella toimenpiteellä olisi useita negatiivisia vaikutuksia, joista suurin osa kohdistuisi Venäjään itseensä.
Venäjän valtion budjetin tuloista 50% tulee suoraan energian viennistä. Lisäksi Venäjän sisämarkkinat ja pörssi rakentuvat öljy- ja kaasuteollisuuden tuottaman varallisuuden päälle. Energianviennin laajamittainen häiriintyminen syöksisi Venäjän pörssin varsin nopeasti romahdustilaan, jolloin haittavaikutukset pääomapaosta heijastuisivat nopeasti myös muille talouden sektoreille. Jo pelkästään näiden edellä mainittujen syy-seuraus-suhteiden valossa voidaan skenaariot Venäjän toteuttamasta energiasaarrosta hylätä epätosina.
Länteen menevien energiakuljetusten tarkoituksellinen häirintä ei ole Venäjän intressissä. Energiaviennin häirinnän sijaan Venäjän kyky käyttää energiamahtiaan kiertyy kolmen tekijän ympärille:
- kyky hallita energian kuljetusreittejä ja jakelukanavia,
- kyky tehdä energian toimitussopimuksia ja
- kyky hallita ja rahoittaa energian tuotantoa.
Venäjän kyky hallita energian kuljetusreittejä
Energian kuljetusreittien hallinta takaisi Venäjälle suurvalta-aseman vaatiman riippumattomuuden muista toimijoista. Nykyisessä tilanteessa näin ei ole. Venäjän energiakuljetukset ovat riippuvaisia edelleen Neuvostoliiton aikaisesta infrastruktuurista, josta valtaosa sijaitsee Ukrainassa, Valko-Venäjällä ja Keski-Aasiassa. Energiakuljetusten hallinta on Venäjälle huomattavasti tärkeämpi kysymys kuin esimerkiksi yksittäisten energiaesiintymien omistus. Maan julkilausuttuna tavoitteena on riippumattomuuden saavuttaminen energian kauttakulkumaista, joiden aikaisempaa jo Neuvostoliiton ajalta periytyvää liittolaissuhdetta ei enää haluta perustaa halvan energian myyntiin.
Poliittisuus energiaulkosuhteissa liittyy puolestaan useimmin Venäjän valtion erilaisille energian kuljetushankkeille antamaan, liiketaloudellisessa laskennassa suureen taloudelliseen tukeen. Valtion varojen massiivinen käyttö tekee kilpailevat toiminnat kannattamattomiksi. Hyvä esimerkki on Putinin helmikuinen ilmoitus siirtää Valko-Venäjän läpi menevät öljykuljetukset Suomenlahdelle. Hankkeen toteutuessa Venäjän valtion tuki kalliin ylikapasiteetin rakentamiseksi asettaa valkovenäläiset huippunykyaikaiset öljynjalostamot vaikeaan liiketaloudelliseen tilanteeseen ja altistaa ne tulevaisuudessa venäläisyritysten valtausoperaatiolle. Tosin jo nykyisellään pelkkä hankkeen julkistaminen, ilman varmuutta sen toteutumisesta aiheuttaa paineita jalostamoiden liiketoiminnan suunnittelulle.
Ukrainan ja Valko-Venäjän kautta kulkevien reittien tilalle Venäjä on rakentamassa kiertoreittejä sekä pohjoisessa (Nord Stream), että etelässä (Blue Stream ja South Stream). Venäjän tavoitteena on rakentaa eurooppalaisten energiayritysten kanssa pakettiratkaisuja, joissa eurooppalainen kumppani rahoittaa uuden vientikuljetusinfrastruktuurin ja tuotannon, ja saa vastineeksi omistusosuuden Venäjällä sijaitsevaan esiintymään. Samaa mallia käytetään sekä Nord Stream, että South Stream hankkeessa.
Uusista hankkeista huolimatta, lähinnä suuren siirtokapasiteettinsa vuoksi Ukraina säilyy tulevaisuudessakin Venäjän vientikaasun keskeisenä kauttakulkumaana, minkä vuoksi Gazprom pyrkii käymään jatkuvia keskusteluja Ukrainan hallituksen kanssa maan kauttakulkuputkien hallinnoinnista. Gazpromin tavoitteena on Ukrainassa sijaitsevien, vientiin käytettävien siirtoputkien saaminen omistukseensa samalla tavoin kuin se omistaa Valko-Venäjän kautta kulkevat siirtoputket. Gazpromin ongelmana on Ukrainan läpi kulkevien vientiputkien heikko tekninen hallinta. Vanhalla teknologialla varustettujen siirtoputkien jakeluhaaroja ei pystytä kontrolloimaan Moskovasta käsin. Gazprom ei siten pystynyt tammikuussa 2006 estämään Ukrainan suorittamaa kaasun luvatonta käyttöönottoa.
Venäjä pyrkii kilpailemaan ostajamaiden ja monikansallisten yhtiöiden energiahankkeita vastaan, usein yrittäen tehdä energiaviennin ylijäämäkapasiteetilla kilpailevat hankkeet taloudellisesti kannattamattomaksi. Turkki on etelässä keskeinen kauttakulkumaa, jossa Gazprom pyrkii säilyttämään markkina-asemansa. Johtuen Turkin oman kaasumarkkinan pienestä koosta vuonna 2003 käyttöön otettu Blue Stream-putki toimii nykyisellään vajaalla kapasiteetilla.
Blue Streamin lisäksi Mustallemerelle rakennettavaksi Gazprom julkaisi kesäkuussa 2007 ENI:n kanssa toteutettavan South Stream hankkeen, jonka kautta Gazprom aikoo kuljettaa kaasua Bulgarian kautta Kreikkaan, Italiaan ja Balkanille. Blue Streamin ja South Streamin tehtävä on myös kilpailla itävaltalaisen OMV:n johtaman eurooppalaisen konsortion suunnitteleman Nabucco-kaasuputken kanssa. Azerbaidzhanin kaasun tuotanto yksin ei riitä tekemään Nabuccon rakentamisesta kannattavaa. Gazprom tarjoaa eteläisten vientiputkien kautta kuljettavaa kaasua Nabuccoon halvempana ja energiaturvallisempana vaihtoehtona kuin Iranista tai Turkmenistanin kentiltä Iranin kautta tuotava kaasu.
Venäjä jatkaa öljykuljetusten siirtämistä Baltian maiden satamista omiin Suomenlahden satamiinsa. Heinäkuussa 2007 Venäjän liikenneministeri Levitin ilmoitti Venäjän lopettavan lähivuosina kaikki Baltian maiden satamien kautta kulkevat strategisten raaka-aineiden kuljetukset. Helmikuussa 2007 presidentti Putin ilmoitti, että Družba-öljyputki yhdistetään Itämeren öljyputkijärjestelmään ohittaen Valko-Venäjä. Suunnitellussa hankkeessa Suomenlahdella sijaitsevan Primorskin öljyterminaalin kapasiteetti kaksinkertaistetaan 150 miljoonaan tonniin vuodessa, mikä nostaisi toteutuessaan Venäjän Suomenlahden terminaalien kokonaiskapasiteetin jopa yli 200 miljoonaan öljytonniin vuodessa. Hankkeen toteutuminen ei kuitenkaan vielä ole varmaa. Myös öljy-yhtiö Lukoilin omien satamien laajennustyöt Luoteis-Venäjällä jatkuvat.
Venäjän kyky hallita energian jakelukanavia
Venäjä pyrkii maksimoimaan yritystensä energiaviennistä saaman tulovirran. Venäläisyritykset, erityisesti Gazprom ja Lukoil pyrkivät koko tuoteketjun hallintaan tuotantokentältä energian vähittäismyyntiin. Koska yritysten päämarkkina-alue on EU, joutuvat venäläisyritykset sopeutumaan muutoksessa olevan Euroopan sisämarkkinan sääntöihin. Erityisesti Gazprom on viimeisen vuoden aikana pyrkinyt aktiivisesti lisäämään kaasun jakeluverkostojensa omistusta Euroopassa. Samalla yhtiö pyrkii laajenemaan myös sähkön tuotanto- ja jakelumarkkinoille. Gazprom omistaa useassa Keski- ja Itä-Euroopan maassa vähemmistön tai puolet kaasun jakeluyhtiöistä, joille se toimittaa kaasua. Yhtiö pyrkii edelleen laajentamaan omia myyntiorganisaatioitaan mm. Saksassa, Ranskassa, Italiassa ja UK:ssa. Viime vuonna uusittuihin kaasun toimitussopimukseen kytkettiin Gazpromin oikeus myydä itsenäisesti pieniä määriä (2-5 miljardia m3/v) kaasua suoraan kuluttajille.
Venäläisyhtiöt syyttävät usein EU:ta protektionistisista toimista sisämarkkinoilla. Erityisenä kritiikin kohteena on energiamarkkinauudistus, jossa tarkoituksena on tukkutuotannon, kuljetuksen ja jälleenmyynnin erottaminen toisistaan markkinasääntelyn keinoin. Uudistus on suoraan vastaan Gazpromin tavoitetta hallita tulevaisuudessa entistä suurempaa osaa kaasun jakeluketjusta. Komission suunnitelmia energiamarkkinoiden vapauttamisesta on arvosteltu yhtiön toimesta kovin sanoin.
Venäjä on ilmoittanut kantanaan energiakuljetuksia säätelevään Euroopan energiaperuskirjasopimukseen, että se ei toistaiseksi tule ratifioimaan allekirjoittamaansa sopimusta, koska Venäjä katsoo sen menettäneen uudessa energiapoliittisessa tilanteessa ajankohtaisuutensa. Venäjälle keskeinen syy olla ratifioimatta energiaperuskirjaa liittyy energiakuljetusten monopolin säilyttämiseen sen omalla alueella. Neuvostoaikaiset putkilinjat Keski-Aasiasta kulkevat Venäjän alueen poikki. Hallitsemalla Keski-Aasian energiavarojen kuljetuksia Venäjä voi vaikuttaa markkina-asemaansa mm. Euroopassa, IVY-alueella ja Turkissa. Energiaperuskirjasopimus puolestaan pakottaisi Venäjän avaamaan omistamansa energian kuljetusputket monikansallisille yrityksille syrjimättä ketään tilaajaa ja siten luopumaan kuljetusmonopolistaan.
Venäjän kyky tehdä energian viennin toimitussopimuksia
Toimitussopimukset ovat Venäjälle keskeinen instrumentti, jolla voidaan vaikuttaa suhteisiin tiettyjen tilaajamaiden kanssa. Toimitussopimukset ja edellä käsitelty kuljetusreittien hallinta kytkeytyvät toisiinsa. Jotta toimitussopimuksia on mahdollista uudelleen neuvotella yksittäisten maiden osalta, on kuljetuskapasiteetin taivuttava tukemaan energian toimittamista tietylle tilaajalle riippumatta alueen muiden tilaajien kanssa neuvotelluista sopimuksista.
Venäjä myy energiansa läntisille markkinoille öljyn kyseessä ollessa välittäjäyritysten kautta ja kaasun kyseessä ollessa suoraan Gazpromin ja tilaajien välisillä pitkäaikaisilla toimitussopimuksilla. Koska öljy on vapaasti markkinoilla ostettava ja myytävä tuote, on välittäjien merkitys suuri. Venäjän öljy myydään pääosin Lontoon raaka-ainepörssissä. Presidentti Putin esitteli vuonna 2006 aloitteen, jonka mukaan venäläisen öljyn tuleva myyntipaikka tulisi perustaa Lontoon sijasta Pietariin. Putin on antanut hallitukselle tehtävän valmistella Pietariin perustettavan raaka-ainepörssin perustamista.
Kaasun osalta Gazprom on suurimmalla vientimarkkinallaan Euroopassa jo saavuttanut markkinajohtajan aseman. Koska kaasu ei ole vapaasti markkinoilla myytävä tuote, ovat pitkäaikaiset toimitussopimukset keskeisessä osassa kaasun viennissä. Markkinajohtajana Gazpromin sana hinnan määrityksessä Euroopan sisämarkkinoilla on painava. Gazprom uudisti kaasun toimitussopimuksensa suurten eurooppalaisten kumppaniyritystensä kanssa vuonna 2006. Parhaillaan 25-30 vuoden toimitussopimukset Gazpromin kanssa ovat tehneet Saksa (E.ON-Ruhrgas, BASF-Wintershall), Ranska (Gaz de France) ja Italia (ENI). Suomen (Gasum) kanssa Gazprom solmi 25 vuoden toimitussopimuksen jo 2005. Gazpromin Ukrainan (Naftogas) kanssa tekemä toimitussopimus on puolestaan viisivuotinen. Kiinan kanssa Gazprom ei sen sijaan toistaiseksi ole ei ole päässyt sopimukseen neuvotteluissa.
Gazpromin tavoitteena kaasusopimusten osalta on saada kaasustaan paras mahdollinen hinta. Yhtiö haluaa kaasuaan arvostettavan ja pyrkii aikaansaamaan mahdollisimman edullisen kilpailutilanteen ostajiensa välille. Keskeinen instrumentti Gazpromin kannalta on kaasun tuottaminen markkinoille vasta kun toimitussopimus sen ja tilaajan välillä on muodostunut (just in time). Liian aikainen kaasutuotanto, ja ylikapasiteetin tuottaminen aiheuttaa helposti Gazpromin kannalta epäedullisen ylituotantotilanteen, jossa se joutuu myymään kaasunsa epäedullisen halvalla. Tosin kaasun hinta sopimuksissa on myös sidoksissa öljyn maailmanmarkkinahintaan. Gazpromin voidaan arvioida menestyneen viimevuosina toimitussopimusneuvotteluissaan erinomaisesti. Yhtiön kaasunvientitulot ovat olleet voimakkaassa kasvussa paitsi EU-alueella, myös IVY-alueella.
Venäjän kyky hallita energian tuotantoaan
Venäjän nykyinen, käytössä oleva energian tuotantoinfrastruktuuri periytyy pitkälti edelleen Neuvostoliiton ajalta. Käytössä olevaa tekniikkaa on uusittu osittain tuotannon tehostamiseksi, mutta perustekniikat ovat suhteellisen vanhoja. Öljyntuotannon osalta tämä merkitsee sitä, että Venäjällä ei ole esim. Saudi-Arabian kaltaista kykyä hienosäätää öljyntuotantoaan. Venäjän öljyntuotannon kapasiteetti, josta valtaosa sijaitsee Länsi-Siperiassa, on nostettu parhaillaan huippulukemiinsa eikä se enää juurikaan kasva ennen merkittäviä uusia investointeja. Vanhasta teknologiasta johtuen öljyntuotannon ohella nousevaa kaasua soihdutetaan vuosittain savuna ilmaan n. 15 miljardia kuutiometriä.
Kaasusektorin osalta Venäjän keskeinen ongelma on välivarastojen liian pieni määrä. Viennin osalta Gazprom pyrkii korjaamaan asiaa parhaillaan rakentamalla välivarastoja lisää mm. Itävaltaan ja Pietarin alueelle. Välivarastojen pieni määrä tekee viennin haavoittuvaksi kysyntähuippuina ja kotimaisen kaasuntuotannon kesällä. Käytännössä vientiin käytettävät kaasureservit loppuvat kysyntähuippuina talvella nopeasti, ja taas kesällä käynnissä olevaa tuotantoa ei saada ohjattua välivarastoihin, mikä saattaa johtaa pakotettuun kenttien tuotannon alasajoon. Yhteenvetona voidaan sanoa, että Venäjän kyky nykyisellään hallita ja ennen kaikkea säätää omaa energiantuotantoaan on heikko, eikä se ole verrattavissa esim. keskeisten OPEC-maiden kykyyn hallita tuotantoaan. Tilanne saattaa muuttua, mikäli investointiohjelmat tuovat Venäjän käyttöön uudempaa teknologiaa.
Energian viennin toimitussopimusten täyttämisen edellytyksenä ovat riittävät investoinnit kuljetus- ja tuotantokapasiteettiin. Investoinneilla on suora vaikutus Venäjän kykyyn hallita omaa energiatuotantoaan. Parhaillaan Venäjällä vallitsee tilanne, jossa energiasektori on ollut kohta 20 vuoden ajan investointikuopassa. Alhainen investointitaso näkyy vanhan infrastruktuurin rappeutumisena ja uusien tuotanto- ja etsintäinvestointien vähäisyytenä. Kansainvälinen energiajärjestö IEA on kritisoinut Venäjää viime vuosina voimakkaasti liian alhaisesta energiasektorin investointitasosta. IEA:n tekemien laskelmien mukaan Venäjän energiasektorin kokonaisinvestointitarve vuoteen 2020 mennessä on 550-700 miljardia USD.
Kuluvan vuoden keväällä on energiasektorilla julkistettu useita merkittäviä investointitarvelaskelmia. RAO JeES julkaisi helmikuussa sähkösektorin 90 miljardin USD:n investointiohjelman vuoteen 2011 mennessä. Gazprom julkisti kesäkuussa kaasusektorin 450 miljardin USD:n investointiohjelman vuoteen 2030 mennessä. Rosatom julkisti 2006 lokakuussa ydinvoimasektorin 140 miljardin USD:n investointiohjelman vuoteen 2020 mennessä. Öljysektorilla putkimonopoli Transneft on julkistanut yhteensä yli 30 miljardin USD:n suunnitelmat lähivuosina rakennettavien öljyputkien rahoittamiseksi (Itä-Siperian öljyputki, Primorskin laajennus, Bosporin putki, Indigon lahden putki). Lisäksi käynnistymässä on useita öljyn tuotanto- ja etsintähankkeita Itä-Siperiassa, joiden yhteenlaskettuja kustannuksia ei toistaiseksi ole julkistettu. Venäläisyritysten julkistamien investointiohjelmien kokonaissumma, ilman öljysektorin investointeja on vuoteen 2030 mennessä 710 miljardia USD.
Edellä mainitut investointisuunnitelmat pitävät sisällään poliittisessa tarkoituksessa ylimitoitetun arvion investointitarpeesta. Siitä huolimatta kokonaistarve näyttäytyy valtavana. Edes nykyinen energiansektorin korkeasuhdanne ei vaikuta tuottavan riittävästi pääomia valtavan investointitarpeen tyydyttämiseksi. Kotimainen kulutus kasvaa voimakkaasti ja samaan aikaan maan talouden kannalta tarpeellinen ulkomaanvienti vaatii yhä suurempia tuotantomääriä. On jopa esitetty, että tulevaisuudessa Venäjästä saattaa tulla energian tuoja. Tästä on jo merkkejä nähtävissä kun Venäjän riippuvuus Keski-Aasian energiavarojen ostoista on viime vuosina voimakkaasti kasvanut.
Gazpromin kasvava riippuvuus Keski-Aasian tuonnista
Gazpromin kannalta Turkmenistanista on muodostumassa keskeinen tuontimaa keskipitkällä aikavälillä, vuodesta 2010 alkaen. Samaan aikaan Turkmenistanin energiapolitiikan suunta on murroksessa. Maan pitkälti kartoittamattomista energiavaroista kilpailevat samaan aikaan Venäjä, Ukraina, Kiina, Iran, USA ja EU. Gazprom suhtautuu Turkmenistaniin itsevarmasti, koska se hallitsee putkillaan maan kaasun vientiä. Toukokuussa Putin julkisti merkittävän hankkeen Keski-Aasian kuljetusverkoston kapasiteetin laajentamiseksi. Hankkeen syyskuuksi suunniteltu aloittaminen näyttää kuitenkin lykkääntyvän samaan aikaan kun Kiina teki heinäkuussa oman sopimuksensa Turkmenistanin kaasun ostoista.
Gazpromin nykyinen monopoli saattaakin lähivuosina murtua. Siten tuotantokyvyn laskeminen Turkmenistanin varaan heikentää Gazpromin hallintaa energiavaroistaan. Samaan aikaan Gazpromin investointiohjelmat arktisella alueella (Shtokman ja Jamal) alkavat optimististen arvioiden mukaan tuottaa tulosta aikaisintaan vuoden 2015 vaiheilla. Vuodet 2010–2015, jolloin Gazpromin kotimainen kaasuntuotanto laskee, ja samaan aikaan kysyntä sekä kotimarkkinoilla, että Euroopassa kasvaa, johtaa Gazpromin tilanteeseen, jossa sen on paikattava kysynnän ja tarjonnan välistä kuilua joko: rajoittamalla kotimaista kaasun kulutusta; lisäämällä kaasun tuotannon ja kuljetuksen energiatehokkuutta mm. avaamalla kuljetusputkia enemmän itsenäisille tuottajille; jätettävä joitakin ulkomaisia, umpeutuvia toimitussopimuksia uudistamatta; tai lisättävä entisestään tuontia Keski-Aasiasta.
Venäjän kyky käyttää energiamahtiaan on riippuvainen korkeasuhdanteen jatkumisesta
Venäjän viime vuosina valitseman politiikan menestys energiaulkosuhteissa näyttäytyy vaihtelevana. Venäläisyritykset ovat onnistuneet lisäämään tulovirtaansa, osin korkeasuhdanteesta riippumattomastikin ja uudistamaan eurooppalaisten energiayritysten kanssa tehdyt toimitussopimukset. Gazpromin menestys Euroopan jakelukanavien hankinnassa on kuitenkin toistaiseksi ollut heikko.
Venäjän ei myöskään voi toistaiseksi katsoa onnistuneen tavoitteessaan lisätä riippumattomuuttaan energiansa kauttakulkumaista. Julkistetuissa kuljetushankkeissa (mukaan lukien Nord Stream) on useita epävarmuustekijöitä. Samaan aikaan suhteet perinteisiin kauttakulkumaihin (Ukraina ja Valko-Venäjä), joissa nykyinen infrastruktuuri sijaitsee, ovat heikentyneet. Venäjän oma energiatuotanto on saavuttanut lakipisteensä, investointitaso on alhainen ja maan riippuvuus Keski-Aasian energiatuonnista on kasvussa tilanteessa, jossa kansainvälinen kilpailu Keski-Aasian energiavaroista on kiihtymässä.
Edellä mainittuja kriteerejä (kuljetus- ja jakelukanavat, toimitussopimukset ja energiatuotanto) käyttäen voidaan johtopäätöksenä sanoa Venäjän kyvyn käyttää energiamahtiaan olevan nykyisellään hyvin riippuvainen energiakorkeasuhdanteen jatkumisesta. Valitun politiikan tiellä on toiminnallisia riskejä, joita on kuvattu edellä. Ilman korkeasuhdannetta voidaan Venäjän energiavallan katsoa rakenteellisessa tarkastelussa jopa heikentyneen viime vuosina harjoitetun politiikan seurauksena. Korkeasuhdanteen jatkuessa tilanne voi kuitenkin muuttua seuraavien 5-10 vuoden kuluessa, mikäli suunnitellut kuljetushankkeet toteutuvat ja investointiohjelmat energiatuotantoon alkavat vaikuttaa.