Uupumusta ja mutaa – pistäytyminen tilapäisessä vastaanottokeskuksessa Kroatiassa

Kroatian sisä- ja ulkoministeriöt järjestivät 21. lokakuuta diplomaattikunnalle mahdollisuuden vierailla Opatovacin turvapaikanhakijoiden tilapäisessä vastaanottokeskuksessa maan itäosissa Serbian vastaisella rajalla.

Kuva: Kroatian Punainen Risti
Kroatia / pakolaistilanne

Kun saavumme vastaanottokeskuksen portille, seisoo sen edessä viisi bussia jonossa, ihmislastin purkua odottaen. Yksitellen ne ajavat leirin sisään johtavan katetun aitakäytävän suulle.

Ovet aukeavat ja ulos astuu toinen toistaan väsyneemmän ja mutaisemman näköisiä ihmisiä. Tuossa tulee äiti Real Madrid -pelipaitaan sonnustautuneen poikansa kanssa, toisaalla nuoria miehiä pitkässä sängessä ja tupakka suupielessä, tuolla taas isoisä nojaa katkenneeseen kävelykeppiin. Jokaisella on mukanaan yksi kantamus, reppu tai nyssykkä. Ja kännykkä. Elämä pussissa, elämä iCloudissa.

Ryhmän ikä- ja sukupuolijakauma on sekalainen, mutta jokaisen olemuksesta huokuu uupumus.

Poliiseja on paljon, yksitavuisia ohjeita, WAIT, GO. Tunnelma on tässä, jonosta jonoon siirryttäessä, surullinen ja alistuneen odottava. Maailma ympärillä on tullut hulluksi, luhistunut, päätösten ja toimien takia joiden taustoja ja tarkoituksia on vaikea ymmärtää.

Nämä ihmiset lienevät tavallaan jo kotimaidensa sekasortoa hahmottamaan pyrkivien kysymysten ja vastausten tavoittamattomissa, paossa, jotain muuta etsimässä. En ota kuvia, en pyri keskusteluyhteyteen jonottavien ihmisten kanssa, sillä se tuntuisi toisten kärsimyksillä mässäilyltä. Olen kuitenkin vakuuttunut, että kysyttäessä nämä ihmiset vastaisivat, "haluan vain olla ja elää rauhassa, että lapseni pääsevät kouluun, että en herää yöllä sireenien huutoon."

Kuva/Photo: Kroatian Punainen Risti/Croatian Red Cross
Pakolaispoika
Pakolaispoika piirtää

Mitä teet, kun maailma ympärillä räjähtää? Ensin luultavasti ajattelet, että kaikki hulluus loppuu aikanaan, ja niin tämäkin joten jos jaksat hetken vielä niin arki palaa ennalleen.

Mutta missä inhimillisen sietokyvyn rajat tulevat vastaan, kuinka monta viikkoa, kuukautta tai vuotta kestät katsella lapsiasi raunioiden keskellä tai pakolaisleirien telttameressä?

Lienee illuusiota väittää, etteikö meillä kaikilla olisi se oma viimeinen kynnyksemme jolloin ihminen murtuu ja jonka ylittäminen muuttaa kaiken, sen puolesta todistavat lukemattomat sotaa ja nälkää pakenevat ihmisvirrat historiasta.

Kroatia kritisoi EU:ta

Sisäministeri Ranko Ostojicin esitys ulkomaisille diplomaateille oli lyhyt oppimäärä siitä, mistä kriisissä on viranomaisten kannalta kyse. Kuulimme tuttuja tietoja turvapaikanhakijatilanteen etenemisestä numeroineen ja liikettä ilmentävine nuolineen. Esityksen pääviestit voi kuitenkin tiivistää väljemmin.

Viranomaistyön kannalta kyseessä on logistiikkatehtävä, jonka logiikka on helposti ymmärrettävissä. Kun Pireuksen satamaan Kreikassa saapuu 3 000 turvapaikanhakijaa kuljettava matkustaja-alus, on joka ainoa näistä ihmisistä 24-48 tunnin sisällä Serbian ja Kroatian rajalla.

Yhtälö on hyvin yksinkertainen, ilman hävikkiä toimiva inflow-outflow, ja sellaisena se myös tulee Länsi-Balkanin transit-maiden osalta jatkumaan kunnes tilanne Turkin ja Kreikan välillä saadaan hallintaan.

Kroatiaan tulevat pakolaiset haluavat eteenpäin, ja Kroatia katsoo velvollisuudekseen tehdä kaikkensa heitä tukeakseen.

Nyt liikkeellä ovat sadattuhannet ja potentiaalisesti miljoonat ihmiset, jotka ovat ottaneet määränpääkseen uuden elämän rakentamisen Euroopassa.

Kroatia on pitkin syksyä kyseenalaistanut EU:n toimet maahanmuuttokriisin hallitsemiseksi todellisuudesta vieraantuneena ja lähes absurdina. Mitä tolkkua on viikkokaupalla vääntää kättä sisäisten siirtojen luvuista, kun maailma ei suostu taipumaan Brysselin byrokraattien muottiin hallittavasta tilanteesta? Kroatian osuus unionin sisäisistä siirroista on vähän toista tuhatta henkeä, mikä vastaa muutaman tunnin saldoa rajanylityksissä Serbiasta.

Edes nyt, kun on päivänselvää että toimet ovat täysin riittämättömiä, ei yhteisen tahtotilan löytyminen ja sen valjastaminen konkreettiseksi ja päättäväiseksi toiminnaksi näytä luonnistuvan.

On myös selvää, että tilanne ei tulevaisuuden osalta näytä yhtään paremmalta, olkoonkin että muuttoliikevirrat hiljentyvät varmasti jonkin verran talvikuukausiksi. Entä mitä tapahtuu niille lapsille ja nuorille, jotka eivät pakolaisleireillä Lähi-idässä ja Turkissa vuosikausiin ole päässeet kouluun? Minkälaiset eväät he saavat elämässä edetäkseen, oman tulevaisuutensa rakennusaineiksi?

Olettaisin, että aihe askarruttaa läntisiä päätöksentekijöitä myös turvallisuuspoliittisena kysymyksenä.          

Kuva/Photo: Kroatian Punainen Risti/ Croatian Red Cross
Croatian Red Cross

Opatovacista ihmisten matka jatkuu bussein ja junalla kohti Slovenian rajaa, tavoitteena mahdollisimman lyhyt viipyminen vastaanottokeskuksessa.

Viranomaiset tekevät varmasti parhaansa taatakseen ihmisten mahdollisimman humaanin kohtelun, mutta näköaisti välittää kuitenkin häiritsevää kuvaa; mieleen hiipii väistämättä ajatus keskitysleiristä, jossa poliisit valvovat telttajonojen seassa vellovaa ja tietyin perustein erottautuvaa/eristettyä ihmismassaa.

Ymmärrän, että analogia on vääristynyt eikä tee oikeutta viranomaisten vilpittömältä vaikuttavalle tahdolle tehdä asiat parhain päin, järjestäytyneesti ja turvallisesti, mutta visuaalinen signaali on yhtä kaikki ahdistava.

Entä mitä nämä ihmiset ajattelevat omasta tulevaisuudestaan? Ovatko he tietoisia siitä, että Länsi-Balkanin maat kisaavat lähinnä sillä, kuka tehokkaimmin siirtää massoja eteenpäin, eivät sillä, mikä yhteiskunta pystyy turvapaikanhakijat parhaiten integroimaan?

Toisaalta, ihmisten tavoite on selvä; Saksa (ja osin myös Pohjoismaat). Se päivä, jolloin Saksa sulkee ovensa, on pelon päivä. Euroopan maat pelkäävät, että omalle alueelle jää pussiin tuhansia ja tuhansia tyytymättömiä turvapaikanhakijoita. Samaa pelkäävät turvapaikanhakijat, vaikkakin eri lähtökohdista käsin. Mihin nyt, he huutavat, ja tähän ei kenelläkään taida tänään olla vastausta – vaikka neuvoston päätelmiä tullaan varmasti laatimaan runsaasti myös jatkossa.

Rakentamamme maailma näyttäisi tänään tuottavan liian paljon epätasa-arvoa ja epäoikeudenmukaisuutta ja liian vähän inhimillisellä ja eettisellä tasolla kestäviä tuloksia. Remonttia kaivataan, mutta missä sen tekijät? Kysymys on valtava, ja voi olla että oikea vastaus on iso joukko pieniä asioita, ei yksi iso selitys.

Oli miten oli, tulemme todistamaan nykyisen tilanteen jatkoa, mobiililaitteille optimoitua hätää, kunnes lähtöalueiden elinolosuhteet ovat siinä kunnossa, että ihmiset pystyvät kuvittelemaan tavallisen elämän olevan taas mahdollista. Ei enempää eikä vähempää.          

Teksti: Ville Andersson, ulkoasiainsihteeri, Suomen suurlähetystö Zagreb

  Ville Andersson

muuttoliike