Kalastusteollisuuden mukaan EU-jäsenyys veisi tuhkatkin Islannin pesästä
Kalastuselinkeino näkyy kaikkialla Islannissa ja sen lähihistoriassa. Ensimmäisen sysäyksen kohti pohjoismaista hyvinvointiyhteiskuntaa Islanti sai myymällä hyvällä voitolla kalaa 2. maailmansodan aikana Englantiin ja sodan jälkeen nälkää näkevään Eurooppaan. Reykjavikin monet mahtitalot on rakennettu 1940-luvulla tässä liiketoiminnassa ansaituilla rahoilla. Jossain vaiheessa kalastusta alettiin pitää kasvunsa rajat saavuttaneena auringonlaskun alana. Ei niin, että kalastuksen merkitystä olisi lainkaan aliarvioitu, mutta kehityspanokset laitettiin alumiiniteollisuuden kehittämiseen ja matkailuun. Kansantalouden suunnittelijat ovat kyllä olleet siinä mielessä oikeassa, että kalastuksen osuus kansantaloudesta on viimeiset 10 vuotta pienentynyt merkittävästi. Kalastusklusterin osuus kansantuotteesta on vuoden 2008 lukujen mukaan noin 7 prosenttia, sen osuus ulkomaankaupasta on 28 prosenttia ja työvoimasta 4.1 prosenttia. Kuitenkin kalastuksen osuus Islannin vientituloista oli vuonna 2008 noin 42 prosenttia ja vuonna 2009 noin 36 prosenttia. Kalastusteollisuus on EU-jäsenyyden kiivain vastustaja. Argumentteja jäsenyyttä vastaan on kirjattu lopuksi.
Historiallisina aikoina olivat Islannin ainoat elinkeinot vähäinen peltoviljelys, lampaankasvatus ja kalastus. 1800-luvulla alettiin Islantiin hankkia purjehtivia kalastuskuttereita ja kalaan päästiin soutumatkaa pidemmälle merelle. Saaliit lisääntyivät ja kalaa alettiin viedä Eurooppaan. Päätuote oli suolakala, ns. Bacalao, ja päämarkkinat olivat Portugalissa ja Espanjassa.
Elämä säilyi kuitenkin Halldor Laxnessin kuvaamalla tavalla kovana ja köyhänä. Elintason määräsi sää ja saaliit sekä kalan kysyntä ja hinta Euroopassa. Ensimmäisen sysäyksen kohti pohjoismaista hyvinvointiyhteiskuntaa Islanti sai
myymällä hyvällä voitolla kalaa 2. maailmansodan aikana Englantiin ja sodan jälkeen nälkää näkevään Eurooppaan. Reykjavikin monet mahtitalot on rakennettu 1940-luvulla tässä liiketoiminnassa ansaituilla rahoilla. Apuna oli myös Yhdysvaltain 2. maailmansodan ajan kestäneen miehityksen lopulla maksama 100 miljoonan silloisen dollarin kipuraha.
Jossain vaiheessa kalastusta alettiin pitää kasvunsa rajat saavuttaneena auringonlaskun alana. Ei niin, että kalastuksen merkitystä olisi lainkaan aliarvioitu, mutta kehityspanokset laitettiin alumiiniteollisuuden kehittämiseen, matkailuun ja - ehkä vähän vahingossa - rahoitus- ja pankkisektorin kehittämiseen. Rahoitus- ja pankkisektorille kävi miten kävi ja se on tarkoitus jatkossa sopeuttaa Islannin
oman talouden edellyttämään kokoon. Alumiiniteollisuuden tuomat hyödyt eivät ole vastanneet odotuksia.
Islanti joutui investointeja saadakseen ottamaan vastuulleen osan yrittäjän riskeistä sitomalla sähkön hinnan alumiinin maailmanmarkkinahintaan. Kun alumiinin hinta oli alhaalla, oli sähköstä saatava hinta niin niukka, että energiayhtiöillä on vaikeuksia selvitä ulkomaisista lainoistaan. Kansantalouden suunnittelijat ovat kyllä olleet siinä mielessä oikeassa, että kalastuksen osuus kansantaloudesta on viimeiset 10 vuotta pienentynyt merkittävästi. Kalastusklusterin osuus kansantuotteesta on vuoden 2008 lukujen mukaan noin 7 prosenttia, sen osuus ulkomaankaupasta on 28 prosenttia
ja työvoimasta 4.1 prosenttia. Kuitenkin kalastuksen osuus Islannin vientituloista oli vuonna 2008 noin 42 prosenttia ja vuonna 2009 noin 36 prosenttia. Vaikka Islannin talous näyttää toipuvan lamasta melko hyvin, jäljelle jää kuitenkin pahasti velkaantunut julkinen talous ja yrityssektori.
Ainoa tapa maksaa ulkomaisten velkojen korot ja lyhennykset on huolehtia siitä, että kauppatase on ylijäämäinen ja siinä kalastuksesta saavat vientitulot ovat avainasemassa. Lisäksi Reykjavikin ulkopuolella kalastus ja kalanjalostus on lähes ainoa teollinen työnantaja. Kalanjalostuslaitoksen konkurssi on Islannissa samanlainen katastrofi kuin sellutehtaan sulkeminen Suomessa. Islannin vuotuinen kalansaalis on tällä hetkellä noin 1.4 miljoonaa tonnia arvoltaan noin 1.5 miljardia
euroa. Saaliin määrä on ollut huipussaan 1900-luvulla noin 2 miljoonaa tonnia, mutta vuosittainen vaihtelu on aina ollut melko suurta. Kansainvälisesti Islanti on kyllä merkittävä, mutta ei suuri, kalastusmaa.
Islanti kalastaa lähinnä vain omilla vesillään ja yritykset laajentaa toimintaa muun muassa tyynelle valtamerelle ovat epäonnistuneet. Jonkun verran on takavuosina kalastettu Chilen ja Marokon vesillä. Islanti kalastaa toki jonkun verran myös kansainvälisillä vesillä ja Islannilla on ollut ja on pieniä vastavuoroisia kalastusoikeuksia Färsaarten ja Grönlannin vesillä ja Venäjän vesialueilla pohjoisella jäämerellä. Islanti yhtenä ensimmäisistä valtioista lähti laajentamaan kalastusvyöhykettään ensin neljään mailiin vuonna 1952 ja lopulta 200 mailiin vuonna 1975. Tästä seurasi Englannin kanssa neljä ”turskasotaa”, joissa käytettiin koviakin keinoja, kun Englannin alukset jatkoivat sotalaivojen suojassa kalastusta.
Vuonna 1985 200 mailin kalastusvyöhyke vakiinnutettiin kansainvälisellä sopimuksella. Islannin kalastuslaivastoon kuuluu tällä hetkellä 1529 kalastusalusta, joista noin 700 on pieniä rannikko- tai päiväkalastusta (pyyntimatka kestää enintään 24 tuntia) harjoittavia veneitä. Avomerialuksista osassa on jäähdytyslaitteet ja kala käsitellään pidemmälle ja pakastetaan aluksella. Suurin osa aluksista säilöö kalan jäihin ja tuo sen rantaan käsiteltäväksi. Varsinaisia tehdasaluksia ei Islannilla ole. Suurin osa pyynnistä on koukkupyyntiä tai verkkopyyntiä. Troolareita on hyvin vähän.
Islannin vesillä kalastetaan noin 20 kala- tai äyriäislajia, joista noin 10 on taloudellisesti merkittäviä.
Määrällisesti suurin saalis on villakuoretta. Sen arvo on kuitenkin hyvin vähäinen, sillä valtaosa saaliista menee kalaöljyksi ja kalajauhoksi. Tärkeimmät saaliskalat ovat turska (150.000 tonnia) ja molva (63,000 tonnia), joiden arvo on yhteensä puolet koko saaliin arvosta sekä puna-ahven ja ruijanpallas. Suurin osa aluksista on kalastusyhtiöiden omistamia, jolloin pääsaalis menee suoraan yrityksen omiin kalanjalostuslaitoksiin. Yritykset ovat erikoistuneet ja sesongin mukaan ne käsittelevät vain yhtä tai kahta kalalajia kerrallaan. Muiden alusten saaliit on joko ennakolta myyty kalanjalostuslaitoksille tai ne, ja kaikkien alusten sivusaaliit, myydään alueellisissa netissä toimivissa kalapörsseissä joka aamu. Kalat tuodaan rantaan lähimmässä satamassa ja kuljetetaan rekkarallissa eri kohteisiin.
Noin 10 – 12 yritystä käsittelee selvästi yli puolet kaikesta saaliista. Loppu jää satojen pienten paikallisten yritysten varaan ja suuri osa rannikkokalastuksen saaliista käsitellään ns. autotallissa. Kalastusyrityksillä on omat markkinointiväylänsä ja monella on kylmävarastoja Euroopassa.
Jotta Islannin vesillä saa kalastaa, pitää olla kalastuskiintiö. Islannin kiintiöjärjestelmää pidetään sangen hyvänä ja ainakin parempana kuin EU:n vastaava järjestelmä. Kiintiöjärjestelmä luotiin 1980-luvulla, kun alkoi esiintyä merkkejä ylikalastuksesta. Sillikanta oli romahtanut 1960-luvun lopulla, ja nähtiin tarpeelliseksi säännöstellä vuotuista saalismäärää ja perustaa saalismäärä tieteelliseen tutkimukseen.
Islannin kalatalouden tutkimuslaitos määrittelee erikseen kiintiön noin 20 kalalajin osalta ja vuotuisen kokonaiskiintiön näiden summana. Arviolaskelma perustuu kaikuluotaukseen ja koekalastukseen. Kalastusministeri vahvistaa tämän jälkeen vuoden kalalajikohtaiset kiintiöt. Kiintiöitä voidaan rukata vähän ylöspäin tai alaspäin, jos on tarvetta säädellä kannan määrää ja vuoden aikana voidaan myös suurentaa tai pienentää kiintiöitä, mikäli ilmenee uutta tietoa. Jokaisella kalastusyrityksellä ja kalastusaluksen omistajalla on sitten oikeus kalastaa tästä määrästä oma osuutensa, joka on määritelty prosenttiosuutena kalalajikohtaisen kiintiön määrästä (ja joissain tapauksissa koko kiintiön määrästä).
Prosenttiosuudet määriteltiin 1980-luvulla siten, että jokaisella kalastusyrityksellä tai ammatissa toimivalla kalastajalla oli oikeus samaan prosenttiosuuteen tulevien vuosien saaliista, minkä he olivat kalastaneet kolmen vuoden aikana ennen kiintiöjärjestelmään siirtymistä vuonna 1984. Kiintiö on pysyvä ja jatkuva nautintaoikeus ja kiintiöitä voi ostaa, myydä, vaihtaa ja pantata. Jos ei itse halua kalastaa, voi vuotuisen kiintiön käyttöoikeuden senkin myydä erikseen. Alun perin kiintiönomistajia oli useita satoja, mutta omistus on vuosien mittaan keskittynyt niin, että omistajia on nyt pari sataa ja 10 – 12 omistajaa omistaa yli puolet kiintiöistä. Kiintiöiden omistusta on rajoitettu niin, että yhdelläkään kiintiönomistajalla ei saa olla enemmän kuin 12 prosenttia koko kiintiöstä tai 20 prosenttia kalalajikohtaisesta
kiintiöstä. Rannikkokalastusta varten on oma lupa- ja kiintiöjärjestelmänsä.
Juuri tällä hetkellä on hallituksen ja kalastusteollisuuden kesken menossa iso kiista kiintiöjärjestelmän kehittämisestä. Vuoden vallassa ollut vasemmistohallitus on julistanut palauttavansa kansallisen varallisuuden takaisin kansalle, eli siis muuttavansa vähitellen pysyvät kalastuskiintiöt vuosittain huutokaupattaviksi kalastusoikeuksiksi. Suunnitelman mukaan 5 prosenttia vuosittaisista kiintiöistä siirrettäisiin ”vapaaseen osuuteen”, joka myytäisiin vuosittain kaikille halukkaille.
Hallitus on menetellyt näin myöntäessään muutama viikko sitten lisäkiintiön merikrotin pyyntiin ja vahvistaessaan makrillikiintiön tulevalle pyyntikaudelle. Islanti ei ole perinteisesti pyytänyt makrillia, eikä kiintiötä ole ennen vahvistettu, mutta vesien lämpenemisen takia on makrilliparvia siirtynyt Skotlannin pohjoispuolelta kohti Islannin vesiä. 130.000 tonnin kokonaiskiintiöstä on 112.000 tonnia jaettu vanhaan tapaan niille kalastajille, jotka ovat kolmen viimeisen vuoden aikana pyytäneet makrillia, 15.000 tonnin edestä kiintiöitä pannaan vapaaseen myyntiin ja 3.000 tonnin kiintiöt jaetaan rannikkokalastajille.
Hallituksen suunnitelman takana on epäilemättä aatepoliittisia motiiveja. Hallituksen hallitusohjelman mukaan 1980-luvulla jaetut ilmaiset ja pysyvät kiintiöt on lopetettava, sillä ne hyödyttävät vain pientä osaa kansasta. Varmasti tärkeämpi motiivi muuttaa järjestelmää on mahdollisuus saada valtiolle tuloja. Asia mikä näyttää myös lisänneen hallituksen päättäväisyyttä on, että useat kalastusyritykset ottivat suuria lainoja pankeista käyttäen tulevien vuosien kiintiöitä vakuutena.
Rahat sijoitettiin pankkien ja yritysten osakkeisiin sekä erilaisiin uudentyyppisiin arvopapereihin, jotka pankkikriisin myötä menettivät arvonsa. Velat on jäljellä ja monen vuoden tulot on etukäteen sidottu lainanlyhennyksiin ja korkoihin. Kalastusteollisuus on myös tärkeimmän oppositiopuolueen eli Itsenäisyyspuolueen suurin tukija, ja kalastusteollisuuden kanta EU-jäsenyyden suhteen vaikuttaa vahvasti puolueen EUkielteisyyteen.
Kalastusteollisuus vastustaa kiivaasti uudistusta ja on muun muassa vetänyt edustajansa pois asiaa selvittävästä työryhmästä. Kiintiöiden ilmaisuuden kalastusteollisuus kiistää. Alkuperäisille omistajille kiintiöt olivat toki vuonna 1984 ilmaisia, mutta nykyiset omistajat ovat mielestään kaikki ostaneet kiintiöt markkinoilta ja käyttäneet niihin pääomiaan. Kalastuselinkeino ei kestä enää mitään lisäkustannuksia ja kiintiöjärjestelmän muuttaminen aiheuttaa suurta epävarmuutta koko teollisuudelle.
Kiintiöt ovat sitä paitsi ainoa kunnollinen vakuus yritysten lainoille. Kalastusteollisuus vastustaa vahvasti Islannin pyrkimystä EU:n jäseneksi. Seuraavat argumentit on noukittu kalastusalusten omistajien yhdistyksen toimitusjohtajan ja kalateollisuuden keskusliiton edustajien kanssa käydyistä keskusteluista:
1. Kalastus on Islannin talouden kannalta aivan elintärkeä elinkeino ja sellaisen elinkeinon osalta on kaikki päätösvalta pidettävä omissa käsissä. EU:n jäsenenä päätökset tehtäisiin EU:n elimissä ja Islannin puolesta kalastusasioista neuvottelisi komissio, ei Islannin ministeri.
2. Islanti kalastaa jo tällä hetkellä kaiken kalan, minkä kalavesien järkevä käyttö tekee mahdolliseksi. Jos EU-maat saavat oikeuksia kalastaa Islannin vesillä, on islantilaisten kalastajien saalismääriä pienennettävä tai sitten kalavedet kalastetaan tyhjäksi muutamassa vuodessa. EU:n omat kalavedet onkin kalastettu pian tyhjäksi, eikä EU:n komissio tai jäsenmaat pysty tekemään asialle mitään.
3. EU:n kalastuspolitiikka on huono ja ainakin huonompi kuin Islannin kalastuspolitiikka. Islannissa pidetään kaikkea, mikä merestä saadaan, hyödynnettävänä luonnonvaroina (mukaan lukien valaat), joita on toki hoidettava, mutta toiminnan on lähdettävä taloudellisista lähtökohdista. EU:ssa kalastuspolitiikkaan sotketaan sisä- ja aluepolitiikkaa ja ympäristökysymyksiä. EU ei ole luotettava toimija, vaan voi yhtäkkiä saada päähänsä joitain irrationaalisia ajatuksia, jotka eivät perustu faktoihin.
4. EU-maiden kalastajien saaliita ei tuotaisi Islantiin jalostettavaksi, jolloin jalostusarvo menisi ulkomaille. Tämä olisi erityisen ankara isku pienille paikallisille toimijoille ympäri maata.
5. Kalastusteollisuus näkisi mielellään Islannin ottavan käyttöön euron, jos se olisi mahdollista ilman jäsenyyttä. Kalastus pärjää tosin nytkin aika hyvin. Tulot ovat pääosin euroissa ja dollareissa ja menoistakin suurin osa on ulkomaan valuutassa, kuten polttoaine ja alusten miehistöjen palkat (palkat on sidottu saaliin arvoon vientimaassa). Moni yritys tekee tänä päivänä tilinpäätöksensä euroissa. Saaliiden ja hintojen vaihteluun on totuttu ja siihen osataan varautua pitämällä organisaatiot kevyenä (suurin osa jalostuslaitosten työvoimasta on ulkomaista työvoimaa).
6. Jos ulkomaiset investoijat saisivat omistaa islantilaisia kalastusyrityksiä, niin ne ostaisivat yrityksen, ottaisivat arvokkaimman osan eli kalastuskiintiöt ja alukset omaan käyttöönsä ja pistäisivät jalostuslaitokset kiinni. Kaikki hyöty häviäisi ulkomaille, vain työttömyys jäisi Islantiin.
Kuva: Ben Sutherland, flickr.com(Linkki toiselle web-sivustolle.), ccby3.0(Linkki toiselle web-sivustolle.)