Jakopoliitikot ja kaikkivoipa valtio Venäjän haasteina

Kaksi venäläistä talousasiantuntijaa pui tuoreissa artikkeleissa maansa haasteita. Igor Jurgens on Renessaince Capitalin johtajaneuvoston puheenjohtaja ja Venäjän teollisuuden ja yrittäjien liiton (RSPP) neuvoston jäsen. Vladimir Mau on professori ja Jegor Gaidarin johtaman siirtymätalouksien instituutin tutkimuspäällikkö ja hallituksen kansantalouden akatemian rehtori.

Jurgens pohtii reformien vaikeutta Venäjällä ja näkee illuusion kaikkivoipaisesta valtiosta yhtenä niiden toteuttamisen esteenä. Mau taas varoittaa muun muassa jakopoliitikoista. Venäjälle on varttunut poliitikkosukupolvi, joka on tottunut jakamaan kasvun hedelmiä, mutta on samalla valmistautumaton talousvaikeuksiin.

Igor Jurgensin artikkeli "Muutoksia odotellessa" ilmestyi päivälehti Rossiskaja Gazetassa 10. tammikuuta ja Maun yliökirjoitus Kompastuskivet talouspäivälehti Vedomostissa neljä päivää myöhemmin.

Historiallisia yhtymäkohtia

Jurgensin artikkelin mukaan viimeisen 150 vuoden aikana Venäjä on muutaman kerran ollut nykyhetkeä muistuttavassa kehitystilanteessa. On toteutettu liberaaleja talousreformeja ja talous kasvaa kovaa vauhtia. Samaan aikaan nousee eturyhmien välisiä ristiriitoja syntyneen hyvän jakamisesta. Aleksanteri II lakkautti maaorjuuden 1861 murtaen aateliston ja korkeiden virkamiesten vastustuksen, toteutti koulutus- ja oikeuslaitosreformit ja kehitti paikallista itsehallintoa.

Venäjä kehittyi nopeasti patriarkaalisesta maatalousmaasta teollisuusmaaksi. Nousun seurauksena isänmaalliset ja sotilaalliset eturyhmät sekä virkamiehistö nousivat Krimin sodan jälkeisestä alennustilastaan ja vetivät vahvistuneen Venäjän Aleksanteri II johdolla sotaan Turkkia vastaan, jonka jälkeen Venäjä oli jälleen heikentynyt ja poliittisesti epävakaa.

Samanlainen reformien, nousun ja tappion kehitystie käytiin päättyen Venäjän-Japanin-sotaan ja 1905 vallankumoukseen. Myös Stolypinin reformien ja nousun kautta päädyttiin ensimmäiseen maailmansotaan ja tappioon. Jurgens kiinnittää huomiota siihen, että kahdesti näissä kehityskuluissa tappioon ja alamäkeen on päädytty serbien puolustamisen seurauksena (Turkin sota ja ensimmäinen maailmansota). Viimeisin vastaava kehityskulku käytiin 1970-luvulla, kun hyvän talouskehityksen jälkeen Afganistanin sodan kautta päädyttiin Neuvostoliiton hajoamiseen.

Venäjällä on mahdollisuus välttää käydyt kehityspolut pragmaattisella ja terveeseen järkeen nojaavalla politiikalla. Jurgensin mukaan maan johto ymmärtää tilanteen herkkyyden eikä ole halukas tulemaan vedetyksi globaaliin vastakkainasetteluun eikä kustannuksiltaan rajattomiin ja luonteeltaan demagogisiin sosiaalisiin projekteihin jotka - vaikka saattavat olla tarpeellisia - ovat nykymuodossaan riittämättömästi suunniteltuja. Venäjän tilanne ei ole yhtä dramaattinen kuin menneinä vuosisatoina.

Venäjä on demokraattisten reformiensa aikana käynyt läpi kolmiuloitteisen siirtymän: autoritaarisesta neuvostovallasta demokratiaan, suunnitelmataloudesta markkinatalouteen ja neuvostotasavallasta itsenäiseksi valtioksi. Vaikka Venäjä on jo kulkenut pitkän tien, perimmäiset haasteet eivät eroa vuoden 1991 haasteista. Yhteiskunnan demokraattinen kehitys on kesken, kansalaisten hyvinvointia on nostettava eurooppalaiselle tasolle ja maan omien instituutioiden toimintakykyä on kehitettävä.

Neljä kehitysvaihtoehtoa

Jurgensin mukaan Venäjä on valinnan edessä ja sen edessä on neljä tietä. Jos voitolle pääsevät ne, joiden mukaan Venäjä on vihollisten ympäröimä ja sen naapurimaatkin lakkaavat olemasta ystäviä, valitaan mobilisaation tie. Tällöin valtio keskittää resursseja prioriteettihankkeisiin kuulematta kansalaisyhteiskuntaa tai talouselämää. Osittain nyt ollaan tällä tiellä, koska tietyt prioriteettihankkeet on julistettu ensisijaisiksi. Keskeisiä ovat prioriteettien valinnan motiivit. Jos ne ovat geopoliittiset, valtion rooli taloudessa kasvaa ja taloudellinen päätöksenteko keskittyy valtion käsiin.

Toisena kehitystievaihtoehtona on luonnovaroista saatavien hyötyjen maksimointi ja niiden jakaminen kansalaisille ja eturyhmille, jolloin koko maa toimisi luonnovaratuotannon sektorien eteen. Skenaario jäädyttäisi elintasoeron kehittyneisiin maihin, koska talouskehitys ei perustuisi osaamiseen.

Kolmantena Jurgens erottaa inertian vaihtoehdon, jossa eturyhmien väliset kamppailut ja juonittelut keskittyvät sen määrittelyyn, kuka hyötyy luonnonvaroista. Inertian vaihtoehdossa keskitytään taktiseen päätöksentekoon strategisen kustannuksella. Tärkeimpinä prioriteetteina pidetään tällöin taloudellisen ja poliittisen vakauden ylläpitoa ja sen nimissä lykätään maan kehityksen kannalta välttämättömiä, mutta kivuliaita muutoksia.

Neljäntenä vaihtoehtona on modernisaatio, joka sisältää kansalaisyhteiskunnan määrätietoisen rakentamisen, julkisen hallinnon ja lainsäädännön kehittämisen ja innovaatioiden ja investointien kehitystä tukevien instituutioiden luomisen.

Jurgensin mukaan kolme ensimmäistä ovat helppoja toteuttaa. Modernisaatio ei kuitenkaan ole vain investointikohteiden valintaa vaan vaatii kivuliaita muutoksia, jotka vaikuttavat koko väestöön, mutta erityisesti sen haavoittuvimpiin osiin. Reformia vaativat kunnallistekniset palvelut, koulutus, terveydenhuolto ja niin sanotut luonnolliset monopolit. Reformit johtavat kuitenkin lyhyellä aikavälillä - mahdollisesti keskipitkälläkin - palveluiden hintojen nousuun ja jopa hyvinvoinnin laskuun. Ilman modernisaatiota Venäjä kuitenkin jatkaa rahojen käyttämistä reformoimattomiin rakenteisiin, jotka eivät anna haluttuja tuloksia. Ilman reformeja Venäjä ei saavuta hallinnon laatua ja yhteiskunnan rakenteita, jotka takaavat maapallon "kultaiselle miljardille" korkean elintason, ennustettavuuden ja vakauden.

Reformit Venäjällä yleensä epäonnistuneet

Jurgensin mukaan maassa on käynnistetty tarvittaviin rakenteellisiin muutoksiin tähtääviä toimia, mutta niiden heikkoutena on, että ne eivät ota intressiryhmien näkemyksiä huomioon. Historiassa juuri tämä on ollut syynä Venäjän reformien epäonnistumiseen. Esimerkiksi Jurgens ottaa asuntotuotannon kasvattamisen, jossa asukkaiden, kuntien, maanomistajien, kunnallisteknisten palveluiden tuottajien ja rakennusteollisuuden vastakkaiset tavoitteet eivät johda haluttuun tulokseen. Jurgensin mukaan vaaditaan kuluttajien ja tuottajien intressiryhmien koalitioita sekä vahvaa kilpailulainsäädäntöä.

Jurgensin mukaan reformien osallisilla tulisi olla varmuus siitä, että väliaikaisia tappioita kärsivät saavat kompensaation. Jos esim. kilpailukyky edellyttää irtisanomisia teollisuudessa, on irtisanottaville tarjottava esimerkiksi mahdollisuus eläkkeelle siirtymiseen. Sama koskee myös terveydenhuollosta tai koulutuksesta irtisanottavia.

Jurgens tavoittelee myös työnantajien ja työntekijöiden koalitioita, vaikka arvelee ajatustensa herättävän vastustusta ensinäkemältä vastakkaisten intressien vuoksi. Jurgensin mukaan kolmikannasta on toimivia esimerkkejä Venäjällä sekä suurten yritysten tasolla että Venäjän kolmikantakomission puitteissa (hallitus-työnantajat-työntekijät).

Valtiosta on tullut isoveli

Vuonna 2000 Vladimir Putinin kauden alkaessa maan modernisointi käynnistyi Grefin strategiaksi nimetyllä ohjelmalla, joka oli liberaali modernisaatio-ohjelma. Strategiasta toteutettiin runsaasti, mutta osittain strategia osoittautui liian liberaaliksi venäläisille. Putinin ensimmäisellä kaudella seurattiin pitkälti Grefin strategiaa, mutta toisella kaudella toteuttaminen pysähtyi. Kronologisesti pysähtymishetkeksi voidaan osoittaa tapaus Jukos.

Samoin kasvoi paine kansalaisten taholta oligarkeja ja suuromistajia kohtaan. Tässä tilanteessa valtio vahvistui suhteessa talouselämään, mikä tuolloin ehkä oli väistämätöntä. Jurgensin mukaan kuitenkin valtio unohtui sille tielleen ja nyt on ylitetty tasapainon raja; valtiosta on tullut isoveli. On syntynyt illuusio, että valtio voi sanella ja ratkaista kaiken. Valtio perustaa valtionkorporaatioita toisensa perään ja haalii käsiinsä yhä enemmän. Jurgensin mukaan se on vaarallista, koska ylimielisyydessään valtio sallii itselleen olla välittämättä vaikutusvaltaisista intressiryhmistä.

Jurgens kiinnittää tyytyväisyydellä huomiota presidentti Putinin sanoihin, joiden mukaan Venäjällä ei tavoitella valtiokapitalismia eikä valtio alista markkinoiden voimia. Valtio toimii siellä missä markkinat eivät toimi tai missä yrittäjät eivät ole onnistuneet. Kun valtion yritykset tulevat kilpailukykyisiksi, yhtiöt voidaan yksityistää. Jurgensin mukaan mm. AvtoVAZ on esimerkki, jossa valtio otti yrityksen ohjaukseensa ja järjestyksen palauttamisen jälkeen myi Renaultille neljänneksen osakkeista.

Liike-elämän kehitykselle on tärkeää vakaus ja poliittisten riskien vähentäminen. Jurgens kirjoittaa toivovansa, ettei suuria mullistuksia ei tule. Maa valitsee presidentin, joka jatkaa modernisaation linjaa eikä anna kilpailevien klaanien taistelun luisua kontrollista. Riskejä voi kuitenkin vähentää vain luomalla järjestelmän, joka korjaa itse itseään. Poliittisen järjestelmän osalta se tarkoittaa demokratiaa ja vähintään kahta tai kolmea tasaveroista puoluetta. Tähtäimessä tulee olla terveen tasapainon luominen yhtäältä poliittisten ryhmien ja toisaalta intressiryhmien välillä käsittäen liike-elämän, työntekijät, puolustusvoimat ja valtion roolin.

Vladimir Mau: kompastuskivet

Venäjän poliittisen järjestelmän ja myös nykyisen poliittisen regiimin legitimiteetti on sidoksissa regiimin kykyyn turvata talouden ja hyvinvoinnin kasvu. Vladimir Maun mukaan Venäjällä on kasvamassa poliitikkosukupolvi, joka on tottunut lähinnä hallinnoimaan hyvinvoinnin kasvua unohtaen kriisiaikojen hallinnon vaatimukset.

Venäjän menestys ei perustu kestäviin tekijöihin vaan energiahyödykkeiden korkeaan maailmanmarkkinahintaan ja maailman finanssimarkkinoiden tarjoamaan halpaan rahaan. Maun mukaan Venäjän taloudelliset ja polittiset instituutiot eivät ole kykeneviä pehmentämään talouden mahdollista alamäkeä ja alamäen poliittisia seurauksia. Taloudellisen kasvun hidastuminen tai talouden alamäki eivät aiheuttaisi vain taloudellisia mutta myös poliittisia seurauksia. Venäjän poliittisen ja taloudellisen eliitin kypsyyskoe tulee eteen silloin, kun mitataan sen kykyä reagoida talouden alamäen aiheuttamaan shokkiin. Maun artikkeli nimeää kymmenkunta tekijää, jotka voivat vaikuttaa kielteisesti talouskehitykseen.

Glogaali taantuma. Venäjällä ei ole 1900-luvulta juurikaan kokemusta talouden syklittäisen kehityksen hallinnasta. Venäjän talous ei myöskään ole vielä niin kiinteästi integroitunut maailmantalouden rakenteisiin, jotta se olisi osa suhdanteiden tasaamiseen pyrkiviä kehittyneiden markkinatalousmaiden yhteisiä toimia. Siksi Venäjä kohdannee ennemmin tai myöhemmin klassisen talouskriisin.

Öljyn hinnan lasku. Vaikka öljyn hinnan lasku ei näytä todennäköiseltä, yllättäviä laskuja on nähty mm. 1970-luvun hinnannousun jälkeen. Hinnan ei tarvitsisi laskea edes dramaattisesti, koska Venäjä on kasvattanut julkisia menojaan reippaasti saattaen tulonsa riippuvaisiksi maailmanmarkkinoiden hintakehityksestä.

Maksutaseen vaje. Venäjä on kasvattanut riippuvuuttaan ulkomaisista investoinneista ja niistä on tullut kasvun jatkumisen näkökulmasta kriittinen tekijä. Ulkomaalaisten investointien virta on kuitenkin riippuvainen oikeudellis-poliittisten ja taloudellisten instituuttien kehityksestä ja tasosta.

Energiakriisi. Energiayhtiöiden aktiivisuus uusien esiintymien etsinnässä on verraten alhaisella tasolla ja ne ovat keskittyneet poliittiseen taisteluun ja ydintoimintojen ulkopuoliseen laajentumiseen. Niihin käytetään huomattavia varoja ja näitä varoja on lainattu ulkomaisilta pääomamarkkinoilta. Venäjä näkee kuitenkin itsensä energiasuurvaltana, jolla on yhteys suvereeniin demokratian oikeutukseen.

Yksityinen ulkomainen velkaantuminen. Halpojen lainojen saatavuus on ollut Maun mukaan yhtä tärkeää nopealle kasvulle kuin öljyn hintakin ja lainojen kallistuminen hidastaa talouden kehitystä. Lainarahan kallistuminen voi tuoda ongelmia myös federaation budjetille, koska monet lainaa ottaneet yritykset ovat tiiviisti sidoksissa valtioon. Niiden toimintaperiaatteen Mau kiteyttää: "voiton yksityistäminen ja tappioiden kansallistaminen". Näin yrityksiin suhtaudutaan myös pääomamarkkinoilla, joilla ymmärretään, että vaikeuksien sattuessa yritykset voivat turvautua valtioon.

Inflaatio. Osittain viime vuonna kiihtynyt inflaatio johtui vaaleista ja hallitsevan puolueen pyrkimyksestä ratsastaa nousukauden turvin vaaleihin. Alkaneena vuonna on odotettavissa inflaation säilyminen korkealla tasolla. Vastuullisen hallituksen tulisi katkaista itseään vauhdittava kierre, ja jo vuoden 2008 puolivälissä olisi välttämätöntä muuttaa noudatettavaa politiikkaa pyrkien ehkäisemään talouden ylikuumeneminen ja parantamaan talouden rakenteita. Tällöin tullaan puhtaasti poliittiseen kysymykseen, ovatko uusi presidentti ja hallitus valmiita riskeeraamaan suosionsa, koska tällöin vallassa olevat yhdistetään kasvun hidastumiseen ja rakenteellisten reformien vaikeuteen. Ne ovat kuitenkin Maun mukaan edessä vuonna 2008.

Public-private partnershipin ongelmat. Venäjällä muodissa olevan ajatuksen mukaan partnereina toimivat julkinen ja yksityinen sektori toimivat yhdessä kansantaloudellisesti merkittävien hankkeiden toteuttamisessa yksityisen sektorin vastatessa yritysten investoineista ja valtion investoidessa vaadittavaan infrastruktuuriin. Näytöt valtion osallistumisesta hankkeisiin kertovat kuitenkin siitä, että valtio ylittää usein suunnitellut kustannukset eikä noudata aikatauluja, mikä vaikuttaa haitallisesti hankkeiden tuottavuuteen.

Maun mukaan valtion ja siihen sidoksissa olevien suuryritysten strategia rakentuu jatkuvan nousukauden oletuksen varaan. Esim. värimetallien tuotantoon investoidaan huomattavia summia, vaikka tuotteiden hintakehitys on vahvasti riippuvainen suhdanteista. Investointien tuottavuudessa lähtöoletuksena on nykyinen hintataso. Valtio on sitoutunut investointihankkeisiin ja joutuu kantamaan tappioita, mikäli hintakehitys muuttuu.

Kuinka vakaa on "puolentoista puolueen demokratia" ?

Mau pitää maan pitkän aikavälin kehityksen kannalta olennaisena tekijänä maahan luotuun "puolitoistapuoluejärjestelmään" perustuvan demokratian vakautta. Mau pitää kehitystä tavanomaisena kehitysasteeltaan keskitason maalle, jolla on helposti saatua rahaa ja vertaa Venäjää tässä suhteessa Meksikoon. Järjestelmä pystyy takaamaan pitkän aikavälin vakauden, mutta lisää laajan korruption ja kehittymättöminä säilyvien instituutioiden riskiä. Vasta todellinen kehitys näyttää, onko järjestelmä kestävä ja kykenevä sisäisesti luomaan modernisaation mekanismit.

Mau näkee kyseenalaisena myös makrotalouden vakauden. Vaikka vakuusrahastossa ja valuuttareseveissä on paljon varoja, pitkän aikavälin vakaus ei ole taattu. Mau pitää tulevia kriisejä lähes väistämättöminä. Ne johtuvat paitsi vallankumouksen jälkeisen tilanteen logiikasta, jossa vakauden kaudet vaihtelevat poliittisten purkausten kanssa. Epävakautta aiheuttavat myös talouden suhdanteet, jotka kuuluvat markkinatalouteen. Maun mukaan Venäjän keskeisenä haasteena on oppia soveltamaan politiikkaansa globaalin talouden ja sen suhdanteiden olosuhteisiin.