Ministeri Jan-Erik Enestamin puhe edustustonpäällikkökokouksessa

Ministeri Jan-Erik Enestamin puhe edustustonpäällikkökokouksessa

Eduskunta 22.8.2001

Arvoisat suurlähettiläät, virkamiehet, hyvät kollegat,

Suomi toimii tänä vuonna Pohjoismaiden ministerineuvoston puheenjohtajana. Alkuvuoden työtä on ohjannut mittava puheenjohtajuusohjelma nimeltä ”Pohjolan kansalainen 2001”. Ensimmäistä kertaa puheenjohtajamaalla on EU-puheenjohtajuuden tapaan omat internet-sivut (norden.finland.fi). Tavoitteena on ollut lisätä pohjoismaisen yhteistyön tunnettavuutta ja parantaa etenkin suomenkielistä tiedotusta. Aktiivisuus on toivon mukaan heijastunut myös kentälle.

Perinteistä pohjoismaista yhteistyötä on Suomen kaudella jatkettu lähes 20 eri alan ministerineuvostossa. Uusin yhteistyöala on IT-sektori, jonka ensimmäinen ministeritason kokous järjestetään ensi viikolla Helsingissä.

Puheenjohtajuusohjelman mukaisesti huomiota kiinnitetään erityisesti kansalaisiin ja heidän oikeuksiensa vahvistamiseen. Pohjolan sisällä muuttaa joka vuosi noin 40 000 henkilöä maasta toiseen työskentelemään tai opiskelemaan. Heidän auttamisekseen käynnistettiin maaliskuussa selvitys, jolla kartoitetaan vapaata liikkumista haittaavia esteitä. Selvitysmiehenä toimii entinen yhteistyöministeri, suurlähettiläs Ole Norrback.

Puheenjohtajuuskaudella kiinnitetään huomiota myös pohjoismaisen yhteistyön tulevaisuuteen viime vuonna valmistuneen ns. viisaiden paneelin raportin pohjalta. Pohjoismaiset yhteistyöministerit ovat esittäneet, että toimintaa priorisoidaan viidelle painopistealalle, joita ovat teknologinen kehitys, kansalaisten hyvinvointi, pohjoismaiset sisämarkkinat, ympäristö ja kestävä kehitys sekä suhteet naapurimaihin, erityisesti Baltiaan ja Luoteis-Venäjään. Tavoitteena on, että Pohjoismaiden ministerineuvosto ja Pohjoismaiden neuvosto antavat asiasta yhteisen ehdotuksen Pohjoismaiden neuvostolle, joka kokoontuu vuosittaiseen istuntoonsa lokakuussa Kööpenhaminassa.

Arvoisat kuulijat,

Pohjoismainen yhteistyö ei voi elää irrallaan muusta kansainvälisestä yhteistyöstä. Kansainvälinen toimintaympäristömme on muuttunut radikaalisti sitten 50-luvun, jolloin nykyinen pohjoismainen yhteistyö sai alkunsa. EU-jäsenyys ja politiikan yleinen globalisoituminen ovat lisänneet asioiden ja toimijoiden määrää. Tämä asettaa haasteita Suomen kaltaiselle pienelle maalle, jossa ulkoasiainhallinnon resurssit ovat säilyneet suppeina tehtäväkentän laajuudesta huolimatta.

Yksinomaan pohjoisia kysymyksiä varten on viimeisen kymmenen vuoden aikana perustettu kolme uutta ministeritasolla kokoontuvaa neuvostoa: Itämeren valtioiden neuvosto, Barentsin euroarktinen neuvosto ja Arktinen neuvosto. Samaan aikaan Euroopan unioni on alkanut toteuttaa Pohjoisen ulottuvuuden politiikkaa. Koordinaation tehostaminen eri järjestöjen kesken on kaikkien alueen maiden, ja ei vähiten Suomen intressissä. Voidaankin kysyä, mikä on pohjoismaisen yhteistyön ja Pohjoismaiden ministerineuvoston rooli tässä yhteistyökuviossa?

Pohjoismaiden välinen alueellinen yhteistyö on jo vuosikymmenten ajan toiminut esimerkkinä muille maille ja järjestöille. Kansalaisten tuki pohjoismaiselle yhteistyölle on vahvaa, ehkä siksi, että politiikan muovaamiseen on osallistunut kansalaisjärjestöjä ja muitakin toimijoita parlamenttien ja hallitusten rinnalla. Kolmen itsehallintoalueen ja enenevässä määrin myös saamelaisen alkuperäiskansan osallistuminen yhteistyöhön on ainutlaatuista maailmanlaajuisestikin. Jugoslavian hallituksen pyynnöstä Pohjoismaiden ministerineuvosto järjestää Belgradissa 16. lokakuuta seminaarin, jossa pohjoismaista yhteistyömallia esitellään Balkanin alueen edustajille.

Selvää on, että Pohjoismaat eivät voi keskittyä vain omien hyvinvointi- ja tietoyhteiskuntiensa kehittämiseen, vaan ne joutuvat entistä suuremmassa määrin avautumaan ulospäin. Näin onkin jo tapahtunut. Pohjoismaiden ministerineuvoston budjetista lähes viidesosa – ensi vuonna 140 miljoonaa Tanskan kruunua – käytetään lähialueyhteistyöhön. Suomen puheenjohtajuuskaudella järjestetään enemmän niin sanottuja kahdeksan maan ministerikokouksia Baltian maiden kanssa kuin koskaan aikaisemmin. Myös suhteita Venäjään ollaan tiivistämässä, poliittinen taso mukaanlukien.

Uskoisin, että pohjoismainen yhteistyö jatkaa pragmaattista muutostaan, kun Baltian maat liittyvät EU:n jäseniksi. EU:n laajentumisen jälkeen Itämeren maiden yhteistyö saa uusia muotoja etenkin alueellisissa kysymyksissä. Onkin jo käytetty termejä ”Norden plus” tai ”uuspohjoismainen yhteistyö”, jotka osoittavat, että yhteistyön piiriin voi tapauskohtaisesti kuulua muitakin valtioita kuin alkuperäinen viisikko.

Meidän on jatkuvasti harkittava, miten parhaiten voimme hyödyntää pohjoismaisia yhteistyörakenteita. Erinomaiset yhteistyösuhteet Pohjoismaiden ja muiden naapureiden välillä helpottavat useimmissa tapauksissa Suomen etujen ja tavoitteiden ajamista EU:ssa ja kansainvälisillä foorumeilla. Euroopan unioniin kuuluvat Pohjoismaat – Suomi, Ruotsi ja Tanska – päättivät jo heinäkuun pohjoismaisessa pääministerikokouksessa lisätä yhteistyötään EU-asioissa. Ensimmäinen kolmen maan välinen valmistelukokous järjestetään syyskuun lopulla ennen Gentin lokakuista huippukokousta.

Ulkomaanedustustoissa pohjoismainen yhteistyö on perinteisesti ollut tärkeä osa toimintaa, varsinkin mitä kauempana Euroopasta on toimittu. Tietojenvaihto pohjoismaisten edustustojen päälliköiden ja virkamiesten välillä on pysynyt vilkkaana EU-koordinaation tiiviydestä huolimatta – tai ehkäpä juuri sen vuoksi.

On luonnollista, että Pohjoismaat koordinoivat kantojaan kysymyksissä, joissa niillä on yhteisiä etuja. EU-kysymysten lisäksi tämä pätee YK:n globaaliteemoihin ja yhteistyöhön muissa kansainvälisissä järjestöissä. Pohjoismaiden seuraava suuri hanke on vaikuttaa Johannesburgissa ensi vuonna järjestettävän Rio plus-kokouksen onnistumiseen. Pohjaa yhteistyölle antaa kunnianhimoinen, EU:n tavoitteita laajempi pohjoismainen kestävän kehityksen strategia, joka on hyväksytty vuoteen 2020 saakka.

Kansainvälisten järjestöjen määrän kasvu ja tehtäväkentän laajentuminen asettavat haasteita toiminnan tehokkaalle koordinaatiolle myös kotimaassa. Jonkinasteisena ongelmana voidaan pitää sitä, että esimerkiksi pohjoismaista yhteistyötä ja EU-kysymyksiä on lähes jokaisessa ministeriössä hoitamassa eri henkilöt. Arvelisin, että UM:n kokonaisvastuu valtionhallinnon ja muiden toimijoiden välisessä poikkihallinnollisessa koordinaatiossa ja kantojen sovittamisessa korostuu jatkossa entisestään. Yhteistyön tehostaminen koskee myös meitä ministereitä, joita UM:ssäkin toimii useita.

Hyvät kuulijat,

Ensi vuonna tulee kuluneeksi 10 vuotta Suomen ja Venäjän lähialueyhteistyösopimuksen solmimisesta. Yhteistyösuhteet ovat laajentuneet kaikille tasoille, ja hanketoiminta on ollut tuloksellista. Hankkeissa on päästy yhä suurempiin kokonaisuuksiin.

Lähialueyhteistyön painopisteitä Luoteis-Venäjällä ovat ympäristö-, energia-, ydinturva-, metsä- ja liikennesektorit; maaseudun ja elintarvikehuollon kehittäminen sekä sosiaali- ja terveydenhuoltosektori. Hyvin ajankohtainen aihekokonaisuus on huume- ja tartuntatautiyhteistyö (HIV/aids, tubi, hepatiitti).

Virossa, Latviassa ja Liettuassa tavoitteena on edistää maiden EU-jäsenyysvalmiuksia. Yhteistyötä on lisätty erityisesti Latviassa ja Liettuassa. Tukemalla yhteistyömaiden ja -alueiden taloudellista ja poliittista muutosprosessia mm. lainsäädäntöä, hallintoa ja infrastruktuuria kehittämällä luodaan myös kaupan edellytyksiä. Baltiassa EU-jäsenyysvalmiuksien edistäminen lisää edellytyksiä EU:n sisämarkkinoiden toiminnalle.

Suomalaisen tietotaidon ja teknologian käyttöä pyritään lisäämään yhteistyömaissa. Kolmessa Baltian maassa toteutetaan kuluvan vuoden aikana laaja IT-alan yhteistyömahdollisuuksia kartoittava selvitys.

Eräänä lähialueyhteistyön näkökulmasta mielenkiintoisena hankkeena mainittakoon myös Liettuassa toteutettava naisyrittäjyyden tukemiseen tähtäävä selvityshanke.

Lähialueyhteistyötä on toteutettu kahdenvälisesti sekä yhteistyössä EU-ohjelmien ja kansainvälisten rahoituslaitosten ja pohjoismaisten toimijoiden kanssa. Samalla on huomioitu Pohjoisen ulottuvuuden tavoitteet EU:n politiikassa.

EBRD:n pääjohtaja Lemierre teki maaliskuussa 2001 Helsingissä aloitteen Pohjoisen ulottuvuuden ympäristökumppanuudesta (PUYK). Hankkeen tavoitteena on rahoittaa ympäristö- ja energiatehokkuus- sekä ydinjäteinvestointeja Pohjoisen ulottuvuuden alueella ja erityisesti Luoteis-Venäjällä. Kyseessä on ensimmäinen tämäntyyppinen järjestely keskeisten kansainvälisten rahoituslaitosten ja Euroopan komission kesken, ja se tulee ratkaisevasti tehostamaan yhteistyötä investointien valmistelussa ja toteutuksessa. Suomi on ilmoittanut alustavasta valmiudestaan osallistua kumppanuuteen. Ensimmäinen yhteisrahoitushanke on Pietarin lounainen vedenpuhdistamo.

Metsäsektorin hankkeiden tavoitteena on edistää kestävän metsätalouden toimintaperiaatteita lähialueilla sekä kehittää Suomen ja Venäjän välistä metsätuotteiden kauppaa ja investointeja.

Keskeisenä kahdenvälisen yhteistyön muotona on vuonna 1997 aloitettu Luoteis-Venäjän kestävän metsätalouden ja luonnon monimuotoisuuden kehittämisohjelma, jonka toinen vaihe toteutetaan vuosina 2001-2004. Ohjelma kattaa Karjalan tasavallan, Komin tasavallan, Murmanskin alueen, Arkangelin alueen sekä Leningradin alueen.

Vuosina 2001-2004 Luoteis-Venäjällä toteutetaan myös kestävän metsätalouden investointeja edistävä hanke yhteistyössä Maailmanpankkiryhmään kuuluvan Kansainvälisen rahoitusyhtiö IFC:n ja suomalaisen yrityssektorin kanssa. Tavoitteena on mm. parantaa metsätalouden menetelmiä ja kehittää sahateollisuudelle suotuista investointiympäristöä.

Kansalaisjärjestötyön edistäminen lähialueilla on ollut yksi painopistealueemme. Olen itse kiinnittänyt tähän erityistä huomiota, ja parin viime vuoden aikana olemme lisänneet tähän tarkoitukseen varattavia määrärahoja.

Mitä lähialueyhteistyön edelleen kehittämiseen tulee, pidän tärkeänä, että alueella toimivat edustustot olisivat entistä kiinteämmin mukana lähialueyhteistyöohjelmien ja -hankkeiden suunnittelussa ja toteutuksessa. Tässä luonnollisesti teillä edustustojen päälliköillä on keskeinen rooli muiden tärkeiden tehtävienne ohella.

Arvoisat kuulijat,

Kuluneen vuoden aikana viimeisteltiin, ja saatiin valmiiksi valtioneuvoston selonteko: Suomen turvallisuus- ja puolustuspolitiikka 2001. Selonteon käsittely eduskunnassa alkaa 5. syyskuuta. Voidaankin arvioida, että selonteko ja sen yksityiskohdat ovat näkyvästi esillä koko alkusyksyn.

Suurta julkisuutta jo valmisteluvaiheessa saanut selonteko oli kompromissi, mutta lopputulos oli paras mahdollinen. Meidän on syytä olla siihen tyytyväisiä. Kaikkia tälle työlle puolustushallinnossa asetettuja tavoitteita ei tietenkään saavutettu, mutta keskeisien linjausten osalta selonteko antaa pitävät perusteet puolustushallinnon tulevalle toimintalinjalle ja kehittämiselle.

Keskeiset puolustuspolitiikan perusteet, sotilaallinen liittoutumattomuus, alueellinen puolustusjärjestelmä sekä yleinen asevelvollisuus säilyvät.

Vuonna 1997 linjattua rakennemuutosta jatketaan edelleen. Kehittämisen selkeä painopiste on valmiusyhtymissä, ja niitä tukevien joukkojen kaikinpuolisessa kehittämisessä. Sodanajan joukkojen enimmäisvahvuutta tullaan supistamaan tulevina vuosina 490 000:sta 350 000:een. Joukkojen määrä supistuu merkittävästi, mutta samalla jäljelle jäävien joukkojemme laatua voidaan parantaa. Olennaista on, että puolustuksemme uskottavuus voidaan säilyttää.

Selkeä tavoitteemme onkin rakennemuutoksen kautta käynnistää myös 2010-luvun puolustusvoimien kehittäminen. Tätä kehitystyötä ohjaavat selonteossa mainitut tutkimus- ja kehittämistehtävät, jotka aloitetaan välittömästi. Uusi selonteko aikaistettiin vuodelle 2004, joten voidaan sanoa: selontekotyöstä on turvallisuus- ja puolustuspolitiikan osalta tulossa jatkuva prosessi.

Näin pitää mielestäni ollakin, turvallisuus- ja puolustuspolitiikka elää edelleen muutoskautta. Euroopassa on edelleen jännitteitä, jotka synnyttävät kriisejä, kuten viimeksi Makedoniassa. Uusia haasteita kehittyy jatkuvasti ja vakautta pyritään lisäämään mm EU:n kriisinhallinnan ja yleensäkin tiivistyvän sotilaallisen yhteistyön puitteissa. Nämä kehitysprosessit yhdessä selontekomenettelyn kanssa lisäävät tarvetta tehostuvaan, kiinteään yhteistoimintaan ministeriöidemme välillä.

Valtioneuvoston tavoite antaa vaalikausittain turvallisuus- ja puolustuspoliittinen selonteko on oikea ja perusteltu. Näin eduskunnalla ja samalla myös julkisella keskustelulla on mahdollisuus ottaa kantaa ja vaikuttaa kansallisen turvallisuutemme keskeiseen sisältöön sekä sen painotuksiin. Odotankin vilkasta keskustelua, kun selonteon käsittely eduskunnassa alkaa.