EU-Euroopan suhteita Afrikkaan rasittaa historia
Lähetystöneuvos Vesa Jaakolan kolumni julkaistiin Pohjolan Sanomissa viikolla 50/2007.
Äskettäin Lissabonissa pidetyssä Euroopan unionin ja Afrikan maiden huippukokouksessa ilmeni kahden maanosan suhteissa enemmän ongelmien kuin yhteistyön aiheita. Huippukokous pidettiin seitsemän vuoden tauon jälkeen. Pitkään taukoonkin oli syynä visainen ongelma: saako Zimbabwen presidentti Robert Mugabe osallistua tällaiseen kokoukseen.
Mugabe tuli ja osallistui, mutta Britannian ja Tsekin johtajat jäivät tästä syystä tulematta. Kokous ontui siis jo osallistujiltaan. Mugabe-kiistassa Afrikan puoli peri voiton. Jos Zimbabwen johtajaa ei olisi kutsuttu, enimmät Afrikan valtioiden johtajat eivät olisi tulleet Lissaboniin.
Asiapuolella EU-Euroopan ja Afrikan suhteissa on pitkä ja raskas laahus. Se on kolonialismi, jota osapuolet kokivat viiden vuosisadan ajan ennen Afrikan maiden itsenäistymistä. Se vaikeuttaa yhä monien asioiden käsittelyä niin huippukokouksissa kuin muuallakin.
Kun toimin viiden vuoden ajan 1998 - 2003 Suomen edustajana useissa Länsi- ja Keski-Afrikan maassa, oli mahdollista kuulla kaukaisissa pääkaupungeissa myös kolonialismin toista osapuolta, ennen alistettujen kansojen edustajia. Näin aukeni menneisyyden koko kuva, kun toisaalla Brysselissä EU-työryhmissä kuuntelin siirtomaaisäntinä olleiden Euroopan maiden edustajien puheita samoista asioista.
Vain kaksi sukupolvea sitten suurin osa Afrikkaa oli Britannian, Ranskan, Belgian, Portugalin, Espanjan ja Saksan siirtomaita. Historian kirjat kertovat, kuinka noiden valtojen alistamat Afrikan kansat kärsivät satojen vuosien ajan köyhyydestä, huonosta hallinnosta, ihmisoikeuksien puutteesta, sairauksista, korruptiosta ja pahimmillaan sodista ja muusta väkivallasta.
Kolonialismi aiheutti köyhyyttä afrikkalaisille ja toi rikkautta eurooppalaisille. Siirtomaaisännät hyödynsivät Afrikan maiden luonnonvaroja ja työvoimaa korvauksetta omassa teollisuudessaan ja muussa taloudessaan. Tällainen taloussuhde jatkuu tavallaan yhä, kun korruption keinoin afrikkalaisilta ostetaan alehintaan heidän luonnonrikkauksiaan kuten malmeja, puuta, maataloustuotteita ja timantteja.
Siirtomaaisännät perustivat Afrikan maihin huonon hallinnon malleja. Siirtomaiden johtajiksi valittiin tai valikoitui julmia miehiä, jo eurooppalaisissa sodissa inhimillisyytensä menettäneitä upseereita, jotka siirtyivät Afrikkaan hallitsemaan alistettuja kansoja sotaväen opeilla. Sellaisessa hallinnossa ei ihmisoikeuksille eikä demokratialle jäänyt minkäänlaista sijaa.
Räikeintä esimerkkiä huonosta hallinnosta näytti Belgian kuningas Leopold II, jolle Berliinin konferenssissä vuonna 1885 annettiin valtavan suuri Kongon alue henkilökohtaiseksi siirtomaaksi ja omaisuudeksi. Arvioidaan, että ainakin kolme miljoonaa kongolaista menehtyi tämän eurooppalaisen yksinvaltiaan julmassa hallinnossa väkivaltaan, pakkotyöhön, nälkään ja sairauksiin.
Räikeimpiin ihmisoikeuksien loukkauksiin syyllistyivät kolmen vuosisadan ajan eurooppalaiset orjakauppiaat. Heistä portugalilaiset lienevät olleet kaikkien julmimpia, kun heidän vangitsemista afrikkalaisista pahimmillaan vain alle puolet selvisi hengissä kurjissa majoitus- ja kuljetusoloissa Amerikoihin.
Afrikkalaisia vaivaavalla korruptiolla on myös eurooppalaiset juuret. Kolonialistit näyttivät afrikkalaisille aikoinaan ahneutensa rahaan ja omaisuuteen. Korruption keinoin myös aikamme uuskolonialistit houkuttelevat Afrikan johtajia tekemään näille rahakkaita mutta kansoille epäedullisia sopimuksia valtioiden luonnonvarojen myymisestä ulkomaille.
Edellä kuvatun valossa Zimbabwen johtaja Robert Mugabe näyttää eurooppalaiselta siirtomaaherralta. Hekin siis aikoinaan Afrikassa loukkasivat räikeästi monien ihmisoikeuksia, syyllistyivät ahneuteen ja harjoittivat yleensä huonoa hallintoa.