Pekka J. Korvenheimon arvio Juhani Suomen teoksesta "Urho Kekkosen päiväkirjat 1958-1962"

Professori Juhani Suomen äskettäin toimittama Urho Kekkosen päiväkirjasarja on alkanut mielenkiintoisesti. Päiväkirja on autenttinen dokumentti siitä, miltä Suomi ja maailma näyttivät presidenttimme näkökulmasta. Suurlähettiläs Pekka J. Korvenheimo arvioi teosta, josta epäilemättä vielä keskustellaan paljon. Se on myös tärkeä lähdedokumentti vuosilta 1958-1962.

Juhani Suomen urakka

kuva1 Kun minua pyydettiin arvioimaan tätä teosta, ensireaktioni oli hieman hämmentynyt. Kuulun näet siihen nuorimpaan ikäluokkaan, joka päiväkirjan vuosina 1958–1962, siis Väinö Tannerin puheenjohtajakaudella, tuli mukaan sosialidemokraattisen nuorisoliikkeen ja puolueen toimintaan. Myös me nuoret aktiivit hyväksyimme täysin kunnioitetun puheenjohtajamme tiukan vastustuksen presidentti Kekkosen ulko- ja sisäpolitiikkaa kohtaan. Katson edelleen, että linjamme sen ajan olosuhteissa ja poliittisessa ilmapiirissä oli perusteltu. Tulin 1970-luvun alussa ulkoasiainhallinnon palvelukseen ja Tasavallan presidentti nimitti minut suhteellisen nuorena vuonna 1977 ainakin tuolloin tärkeänä pidettyyn poliittisen osaston apulaisosastopäällikön virkaan, vaikka Tamminiemeen oli kuulemma välitetty viestejä "oikeistososialidemokraattisuudestani". Se oli sitä aikaa.

Näistä persoonallisista lähtökohdista esitän joitakin näkemyksiä päiväkirjasarjan ensimmäisestä osasta. Arvosteluun minulla ei ole aihetta eikä kompetenssia.


Päiväkirjat

kuva2 Presidentti Kekkonen piti päiväkirjaa säännöllisesti vuodesta 1958 aina lopulliseen sairastumiseensa kesään 1981 saakka. Juhani Suomen mukaan päiväkirjaa – toisin kuin Lauri Kristian Relanderin ja J.K. Paasikiven kohdalla – ei tarkoitettu julkisuuteen, ei edes rungoksi mahdollisiin muistelmiin; niitä varten presidentti koosti materiaalia nk. vuosikirjoihin. Päiväkirjoista puuttuukin jälkiviisaus. Ne heijastelevat ajankohtaisia tuntoja, arvioita ja mietteitä. Päiväkirja oli presidentille työkalu, jonka avulla hän palautti muistiinsa, mitä joku oli sanonut, mistä oli sovittu tai mitä hän itse oli lausunut.

Juhani Suomen työn jälki on äärimmäisen viimeisteltyä. Hän on kirjoittanut kattavan yhteenvedon jokaisen vuoden keskeisistä poliittisista tapahtumista. Päiväkirjaan liimattujen runsaiden lehtileikkeiden osalta mainitaan niiden alkuperä ja kuvataan tiivistetysti niiden sisältö. Tässä toimittaja on onnistunut pelkistämään olennaisen lukijaa erinomaisesti palvelevalla tavalla. Laaja henkilöhakemisto on maisteri Sirkka Laineen huolellista työtä. Liitteenä teosta täydentävät luettelo presidentti Kekkosen vierailuista ja vieraista, kansanedustaja- ja valitsijamiesvaalien tulokset vuosilta 1958–1962, ministerilistat ensimmäisen presidenttikauden hallituksista ja eräiden keskeisten lyhenteiden selostus.

Kekkosen päiväkirja on itse asiassa eräänlainen laajennettu kalenteri. Muistiinpanot ovat lyhyet, niissä kirjataan vain muutamalla sanalla tärkeitä tapahtumia ja tavattuja henkilöitä, joita usein luonnehditaan terävän pisteliäästi, jopa ilkeästi. Kaikesta näkee, että kirjoittaja on todellinen pelimies, tietoinen vallastaan, asemastaan ja älystään. Teos ei kuitenkaan tarjoa missään olennaisessa uutta jo olemassaolevaan tutkimustietoon. Sen sijaan monet poliittisen historiamme detaljit täsmentyvät erityisesti Kekkosen omien henkilöarvioiden kannalta. Kuten Suomi esittelyssään toteaa, päiväkirjojen kieliasu on viimeistelemätöntä ja sisältää tautologiaa, epätäydellisiä lauserakenteita, koleerisia, värikkäitä ja tunteella ladattuja mielipiteitä. Tässä on päiväkirjan lähdearvo aitona poliittisena dokumenttina. Onkin annettava Kekkosen perikunnalle tunnustus siitä, että päiväkirjat voidaan julkaista sellaisinaan – tosin sillä rajauksella, että perheasiat on jätetty edelleen arkiston holveihin.

Varsinaisten päiväkirjamerkintöjen liitteenä olevat lukuisat lehtileikkeet muodostavat mielenkintoisen kokonaisuuden ja kuvastavat oivallisesti ahkerana lukijana tunnetun presidentin laaja-alaista tapahtumien seurantaa. Tuolloisena Ylioppilaslehden toimittajana panin merkille, että myös lehtemme kuului Kekkosen säännölliseen lukemistoon, vaikka kyllä me sen entisestä päätoimittajasta jo ennestään tiesimme. Kaikki tärkeimmät suomalaislehdet ylittivät presidentin lukukynnyksen ja niiden lisäksi vielä monet kulttuuri- ja mielipidejulkaisut. Kansainvälinen lehdistö näyttää olleen niin ikään hyvin edustettuna, tosin suuri osa tallennetuista artikkeleista lienee ollut referaatteja suomalaislehdistä tai lehdistökatsauksista. Turhan vähän Kekkonen kertoo omasta kirjoittelustaan, vaikka hän osallistui keskusteluun ainakin Ilmari Turjan ja Pentti Sorvalin päätoimittamissa välineissä.

Politiikan ulkopuolella presidentti kirjaa tarkoin suoritetut hiihtokilometrit, painonsa vähäiset muutokset ja tietoja lääkärintarkastusten tutkimustuloksista. Sarjan tässä osassa niillä ei vielä ole samaa mielenkiintoa kuin myöhempinä vuosina. Kala- ja metsästyssaaliit on niin ikään hyvin muistettu.


Kiistelty poliitikko

Vuosien 1958–1962 Kekkonen ei ollut vielä sellainen vahva, arvovaltainen valtionpäämies, jollaiseksi hänet myöhemmin tunnustettiin. Hän oli "yhden äänen presidentti", kiistelty maalaisliittolainen poliitikko, jota monet pitivät liian pienenä Paasikiven suuriin saappaisiin. Kuvaavaa oli, ettei hän saanut vuoden 1956 presidentinvaaleissa yhtään valitsijamiestä Helsingin vaalipiiristä. Ensimmäinen presidenttikausi oli täynnä sisäpoliittista rikkinäisyyttä, lyhytaikaisia hallituksia ja ulkopoliittisia kriisejä; Kekkonen ei kyennyt tai halunnut toimia puoluepolitiikan ulkopuolella, kiistojen tasoittajana ja kompromissien tekijänä. Päiväkirja dokumentoi alastomasti, että pienen lähipiirin ulkopuolella hän kohteli muuta poliittista kenttää vähintäin epäluuloisesti. Suuri tavoite, uudelleenvalinta vuonna 1962 oli vielä monen mutkan takana. Presidenttinä hän olikin eräänlainen superpääministeri, joka nautti poliittisesta pelistä ja säilytti puoluepoliittiset sympatiansa ja antipatiansa. Henkilösuhteissaan hän oli ehdoton, kuten päiväkirjan monet kärjekkäät henkilöluonnehdinnat osoittavat.


Todellinen murheenkryyni

Tällä foorumilla lukijoita kiinnostaa luonnollisesti Juhani Suomen tyly toteamus siitä, että "todelliseksi murheenkryyniksi Kekkoselle osoittautui ulkoasiainhallinnon virkamieskunta". Päiväkirjasta käy todellakin ilmi välillä huumorin ryydittämänä, välillä vihastuneena, ettei presidentti tätä työvälinettään suuremmalti arvostanut. Tärkeät idänsuhteet hoidettiin olennaisesti muita kanavia pitkin. Yksi läheisimmistä oli epäilemättä Moskovan suurlähettiläs Eero A. Wuori, jonka juopottelua ei tosin salata. Kokiko Kekkonen Wuoren mahdollisena kilpailijana erityisesti vuoden 1961 vaaliasetelmissa, ei käy päiväkirjasta esiin. Kun presidentti tiettävästi itsekin viihtyi hyvässä seurassa lasin ääressä, hänen suhtautumisensa diplomaattiemme viinaongelmiin oli kaikesta huolimatta inhimillisen ymmärtävä, jopa lempeä ja vain harva joutui niiden johdosta ankarimpien kurinpitotoimien kohteeksi. Kuvaava on hänen jo myllykirjeistään tuttu merkintä: "Mies, joka ei tee muuta virhettä – tai ei ylimalkaan tee mitään muuta – kuin että kun on humalapäissään, niin on humalassa, on pienemmäksi vaaraksi maalle kuin mies, joka selvin päin tekee tyhmyyksiä".

Päiväkirjoista käy ilmi, että monet myöhemmin tutut eksellenssit olivat jo tuolloin enemmän tai vähemmän luottomiehiä. Tältä listalta löytyivät muun muassa Rafael Seppälä, Jorma Vanamo, Ralph Enckell, Jaakko Hallama tai ulkoministeriksikin noussut P. J. Hynninen sekä nuoremmasta päästä poikansa Tanelin ohella Matti Tuovinen, Max Jakobsson ja Jussi Mäkinen, yksi läheisimmistä. Piiriin kuului lisäksi SKP:n toimintaan 1940-luvulla osallistunut Joel Toivola ja kaikesta päättäen Cay Sundström, jonka hautajaisia Kekkonen paikalla olleena kommentoi päiväkirjalleen: "Siinä meni hieno mies, jonkalaisia Suomi olisi tarvinnut." Kuitenkin Kekkosen tiedossa täytyi olla Sundströmin epäkansallinen ellei maanpetoksellinen suhde Neuvostoliittoon ja Paasikiven määritelmä hänestä "täysryssänä".

Yhtä ja toista presidentille juoruiltiin. Jaakko Hallama oli kertonut ilmeisen järkyttyneenä vanhemman kollegansa Oskar Vahervuoren kysymyksestä "Prahan kauniista huorista". Luottomies Arvo Korsimo oli puolestaan raportoinut Rooman vierailunsa kuulumisina, että suurlähettiläs Asko Ivalo oli ollut kaksi päivää humalassa. Monet kommentit virkamiehistä ovat varsin pisteliäitä. EFTA-neuvottelujen vetäjä Olavi Munkki on "suuri roisto", jota "on vain pidettävä UM:ssä". Diplomaattiemme intellektuaaliseen kärkikaartiin luettu Heikki Brotherus on "suuri hölmö". Tässä vain muutamia näytteitä. Aika velikultia, sanoisi Väinö Linna, jos olisi kirjoittanut romaanin tuntemattomasta diplomaatista.


Arvioita poliitikkokollegoista

Aikalaispoliitikoille, ei edes entisille puolueveljille anneta päiväkirjassa paljoakaan arvoa. Maalaisliiton veteraanit, kuten Viljami Kalliokoski, Antti Kukkonen, Jalo Lahdensuo tai E. M. Tarkkanen, saavat kyytiä. Tosin aiheesta: ryhmä oli tehnyt puolueen sisällä kaikkensa estääkseen Kekkosen nousun valtionpäämieheksi vuonna 1956; he olivat vielä Honkaliiton aikana valmiita osallistumaan vallanvaihdokseen. Hyvää arvosanaa ei saa myöskään ailahtevaksi leimattu Johannes Virolainen, yöpakkashallituksen ulkoministeri. Suhde V. J. Sukselaiseen näyttää olleen erityisen kompleksinen: yhtäältä presidentti teki hänestä pääministerin, mutta toisaalta piti häntä kilpailijana vuoden 1962 presidentinvaaleissa. Sukselainen oli muistiinpanoissa milloin "surkea otus", milloin poliitikko, joka "pettää aina". Kekkosen epäluuloissa oli kyllä perusteensa, sillä Sukselaisella oli korkeat ambitiot, kuten hänen tyttärensä toimittamat muistelmat myöhemmin vahvistavat. Sosialidemokraattien piirissä häntä arvostettiin yhteistyökykyisenä ja hänellä oli luottamukselliset puhelivälit jopa Väinö Tannerin kanssa. Lieneekö perua sotavuosilta, jolloin Sukselainen toimi pääministeri Linkomiehen sihteerinä.

Päiväkirja vahvistaa yksiselitteisesti, että presidentti pyrki aktiivisesti johtamaan entistä puoluettaan. Hänen tärkeimmät luottomiehensä Arvo Korsimo, Ahti Karjalainen, Kauno Kleemola, Martti Miettunen, Kuttura eli Kustaa Vilkuna, Kalle Kaihari, Pentti Sorvali ja tietenkin poikansa Matti Kekkonen pitivät lähes päivittäistä yhteyttä presidenttiin. He muodostivat myös sen ydinryhmän, joka välitti viestejä Tehtaankadulta ja Suomen poliittisista ympyröistä. Informaatiota ei ainakaan päiväkirjan merkintöjen perusteella voi pitää tasapuolisena. Luonnollinen tietolähde, SUOPOn päällikkö Armas Alhava oli puolestaan "naiviuden perikuva".


Päiväkirjan sensaatio

kuva3 Pidän päiväkirjan ehkä suurimpana sensaationa sitä, että presidentin ja hänen lähipiirinsä yhteydenpito Neuvostoliiton diplomaatteihin, puolue- ja tiedustelumiehiin oli näin tiivistä. Lähes joka sivulla vilahtavat suurlähettiläät Viktor Lebedev ja Aleksei Zaharov tai diplomaattkyltin suojissa työskennelleet Vladimir Zhenihov, Mihael Kotov, myöhemmiltä vuosilta erityisesti tutuiksi tulleet Viktor Vladimirov, Albert Akulov sekä monet muut kähmijät. Tärkein oli epäilemättä herra G. eli Vladimir Zhenihov, jolla oli suora, jopa suojelupoliisilta piiloteltu kontakti itse presidenttiin. Näiden naapurin poikien kanssa konsultoitiin lähes kaikista Suomen ulko- ja sisäpolitiikan asioista. Oli saunaa, lounasta ja päivällistä, metsästys- ja kalareissua. Päiväkirja tarjoaakin ainutlaatuista materiaalia vaikkapa kvantitatiiviseen analyysiin Neuvostoliiton vaikutuksesta Suomen poliittisessa päätöksenteossa. Oliko tämä kaikki tarpeen, on kysymys, johon historiantutkimus ei kykene vastaamaan. Tietysti voidaan argumentoida, että Paasikiven kaudella tyyli oli toisenlainen. Joka tapauksessa voidaan pitää todistettuna, että ulkopolitiikan käyttö sisäpoliittisessa valtataistelussa sai varsinaisesti alkunsa 1950-luvun jälkipuoliskolla. Suomalaiset kantelivat oma-alotteisesti toisistaan Tehtaankadun edustajille ja siten tarjosivat kuin tarjottimella Neuvostoliitolle mahdollisuden vaikuttaa ja sekaantua Suomen asioihin.

Keskustelin jokin aika sitten Kekkosen päiväkirjasta tuolloin sos.dem. puoluetoimiston sisärenkaaseen kuuluneen Pauli Burmanin kanssa. Hän vahvisti, että Neuvostoliiton edustajien puuttuminen ja sekaantuminen Suomen sisäisiin asioihin oli kyllä Paasivuorenkadulla hyvin tiedossa, mutta että se oli näin tiivistä, sitä ei osattu edes arvata. Pienenä lähdekriittisenä kommenttina voidaan sanoa, ettei myöskään Juhani Suomen Kekkos-biografiassa kontaktien lukuisuus ja tiiviys paljastu tässä laajuudessa.

Erityisen nöyräselkäisen, ellei serviilin vaikutelman antaa Arvo Korsimon toiminta, joka – kuten nyttemmin Moskovan arkistolähteistä tiedämme – meni niin pitkälle, että hän pyysi kirjallisesti NKP:n keskuskomitealta raha-avustusta vaalikampanjaan. Tähän ei päiväkirjassa edes vihjaista, mutta se paljastaa muutoin presidentin huolenpidon luottomiehensä asioista. Korsimosta tuli ministeri, hän sai työpaikan Neste Oy:stä ja presidentti puolusti häntä parhaansa mukaan, kun hän oli vaikeuksissa mm. epäiltynä rintamakarkuruudesta. Kaikesta päättäen riippuvuusuhde – tai kiitollisuuden velka – oli molemminpuolinen, sillä varmaan Kekkonen saa kiittää Arvo Korsimoa monesta menestyksellisestä poliittisesta operaatiosta.


Tärkein vastapooli Suomen politiikassa

kuva4 Päiväkirjan näytelmän suuri vastapooli on odotetusti Väinö Tanner, Suomen historian merkittävimpiin kuulunut valtiomies, työväenjohtaja, patriootti. Varsinaisia henkilöön kohdistuvia letkautuksia ei Tannerin kohdalla esiinny. Taustalla näyttää sittenkin olevan kunnioitus Tannerin persoonaa ja elämäntyötä kohtaan, josta komea dokumentti on Kekkosen ylistävä kirjoitus Tannerin 60-vuotisjuhlakirjassa vuodelta 1941. Muistissa lienee niin ikään ollut, että juuri valtiovarainministeri Tanner nimittii puolijoutilaan kansanedustaja Kekkosen virastovaltuutetun tärkeään virkaan jatkosodan aikana.

Pohtiessaan omassa johdannossaan Tanner-Kekkonen -suhteen problematiikkaa Juhani Suomi esittää mielestäni hieman liian yksiviivaisen selitysteorian. Tannerin kritiikki Kekkosta ja hänen politiikkaansa kohtaan ei suinkaan perustunut vain hyvityksen hakemiseen sotasyyllisyysoikeudenkäynnille, josta Tanner piti yhtenä päävastuullisena silloista oikeusministeri Kekkosta. Kyllä jopa tuon ajan rivimies tiesi, että kysymys oli – suinkaan väheksymättä Sörkan linnassa saatuja traumoja – laajemmasta valtiollisesta vastakohtaisuudesta. Tanner ei hyväksynyt Kekkosen poliittisia keinoja, joihin kuului valinta Neuvostoliiton ja SKP:n nimenomaisella tuella Suomen valtionpäämieheksi. Hän epäili, että yhteistyön hinta nousisi liian korkeaksi. Vanha patriootti hyväksyi geopoliittiset realiteetit, mutta olisi tyytynyt etäisempään kanssakäymiseen Neuvostoliiton kanssa; hän oli aidosti huolissaan presidentin ulkopoliittisista linjanvedoista mukaanluettuna Suomen itsenäisyyden turvaaminen kylmän sodan konstellaatioissa. Sisäpolitiikassa Tanner koki, että niin Neuvostoliitto kuin vuoden 1956 Kekkosrintama toteutti poliittista strategiaa, jolla edistettiin aktiivisesti sosialidemokraattisen puolueen asemien heikentymistä ja vastaavasti lisättiin kommunistien vaikutusmahdollisuuksia. Sillä oli hänen mielestään myös laajempi kansallinen merkitys. Toisaalta Neuvostoliiton kielteinen asenne Tanneriin oli tiedossa. Näin jälkeenpäin Kekkosen suhde Tanneriin osoitti pikemminkin poliittista heikkoutta kuin vahvuutta suhteiden hoidossa Neuvostoliittoon.

kuva5 Tannerin ohella ulkopoliittisella mustalla listalla olivat pysyvästi Tannerin ohella Väinö Leskinen, Kaarlo Pitsinki ja Olavi Lindbom. Päiväkirjassa viitataan, että tämä asema olisi heille vahvistettu peräti Neuvostoliiton ylimmässä johdossa. Ajoittain paitsiossa olivat lisäksi K.-A. Fagerholm ja monet ns. kolmannen linjan kärkinimet. Poika Tuominen seilasi kuin poliittinen kameleontti sekä tannerilaisissa että kekkoslaisissa kammareissa. Väinö Leskinen on päiväkirjan suurin konna. Tämä politiikan värikäs boheemi näytti todella aiheuttavan presidentille päänvaivaa ja hän oli monen terävän muistiinpanon kohde. Erityisesti Leskisen kontaktit länteen tuntuivat epäilyttäviltä. Tuskin kukaan olisi uskonut, että vain vajaan kymmenen vuoden kuluttua Leskisestä tulee Kekkosen ulkoministeri. Huumorin jyviäkin Leskisen osalta löytyy. Varmaan presidentti oli hymyillyt mielessään, kun hän lehtileikkeestä noteerasi päiväkirjassaan, että Leskinen oli eräässä kokouksessa esittänyt Sos.dem. Raittiuspiirin juhlatervehdyksen.

Päiväkirja ei tarjoa uutta tietoa Kekkosen väitetystä roolista Sos.dem. puolueen hajoamisprosessissa. Kuitenkin se dokumentoi hänen läheisen, ilmeisen luottamuksellisen yhteistyönsä Emil Skogin, Aarre Simosen, Janne Hakulisen, Hannes Tiaisen, Vihtori Rantasen ja muiden johtavien oppositiomiesten kanssa. Niin ikään hallitusratkaisuissa Kekkonen tuki opposition mukanaoloa vastoin sos.dem. puolueen enemmistön päätöksiä. Taitavana pelimiehenä Kekkonen laski – ja aivan loogisesti – sos.dem. puolueen hajaannuksen vahvistavan hänen asemiaan etenkin vuoden 1962 vaaleissa. Tämä sopi luonnollisesti Neuvostoliitolle ja kuten päiväkirjat vahvistavat, oppositiosta tuli – sen perimmäisestä antikommunisimista huolimatta – yhä luotettavampi yhteistyökumppani.

Tannerin johtaminen sosialidemokraattien ohella monet porvaripolitikot olivat päivänkirjan hampaissa. Tanneriin ja erityisesti Leskiseen verrattuna kohtelu oli kuitenkin selvästi lempeämpää. Jo 1950-luvun lopulla esimerkiksi Päiviö Hetemäki profiloitui arvostettuna keskustelukumppanina, kuten kokoomuksen silloinen puheenjohtaja Jussi Saukkonen. Vastaavasti Tuure Junnila, George C. Ehrnrooth, Torsten Aminoff, Nils Meinander ja Torsten Nordström tulivat viimeistään Honkaoperaation aikana päiväkirjan mustiksi lampaiksi. Sama kohtalo oli luonnollisesti Veikko Vennamolla. SKP:n johtajat pääsevät päiväkirjassa suhteellisen vähällä ja esimerkiksi Hertta Kuusinen esiintyy jopa myönteisessä valossa. Talouselämän piirissä erityisesti vuorineuvos Wilhelm Walhforss joutui vihanpidon kohteeksi. Muutoin vuorineuvoksia kohdellaan melkoisen neutraalisti ja merkittävä osa heistä liputtikin lopulta enemmän tai vähemmän näkyvästi Kekkosen puolesta. Suhde puolustusvoimiin ja sen johtaviin edustajiin oli etäinen, osittain vähättelevä.


Ei uutta tietoa noottikriisistä

Suomen historian keskeiset tapahtumat vuosilta 1958—1962 voitaneen tiivistää kolmeen: yöpakkaset, noottikriisi ml. Kekkosen uudellenvalinta ja Suomen liittyminen EFTAan ulkojäseneksi. Päiväkirjasta on kuitenkin turha etsiä uusia vastauksia tai paljastuksia väitetystä salaisesta yhteispelistä Moskovan kanssa yöpakkasten tai noottikriisin yhteydessä. Muistiinpanot keskusteluista neuvostoliittolaisten yhteysmiesten kanssa eivät kerro läheskään kaikkea keskustelujen sisällöstä. Ehkä Moskovan arkistot voivat aikanaan antaa jotain lisävalaistusta – olkoonkin, että niihin on suhtauduttava varsin kriittisesti. Joka tapauksessa laajan poliittisen rintaman yritys vaihtaa presidenttiä oli Kekkoselle todellinen poliittinen uhka. Suhteet Neuvostoliittoon aiheuttivat niin ikään päänsärkyä – huolimatta siitä, että hänet hyväksyttiin henkilönä Moskovassa. Kekkosen ilmeinen unelma, Karjalan kysymyksen myönteinen ratkaisu pysyi tiukasti takalukossa. Länsisuhteet, vaikka niissä tapahtui merkittäviä avauksia, jäävät päiväkirjassa selvästi taka-alalle.

Presidentti Kekkosen päiväkirjasarja on alkanut mielenkiintoisesti. Tässä vaiheessa voin vain toivoa Juhani Suomelle voimia, terveyttä ja tarmoa jatko-osien työstämisessä.


Teksti:

Pekka J. Korvenheimo
Suurlähettiläs,
ulkoasiainneuvos
Keski- ja Kaakkois-Euroopan yksikkö
Ulkoasiainministeriö

Kuvat:

(kirjan kuvitusta)
kuva 1: Kirjan kansi
Kuva 2: Päiväkirjan sivu
kuva 3: Tasavallan Presidentti naapurien korkeassa seurassa
kuva 4: Väinö Tanner, valtiomies ja päiväkirjan päävastustaja
kuva 5: Päiväkirjan pääkonnat Väinö Leskinen ja Olavi Lindblom