Jan-Erik Enestam Helsingin Sanomien Vieraskynässä 1.7.2001: "Pohjoismaista yhteistyötä tarvitaan EU:n laajentuessa"

Pohjoismaiden ministerineuvoston perustamisesta tulee tänään kuluneeksi 30 vuotta. Harva tuli vuonna 1971 ajatelleeksi, että niin tehtiin historiaa: kylmän sodan vuosina luotiin oma alueellinen järjestö täydentämään vuonna 1952 perustettua Pohjoismaiden neuvostoa.

Sittemmin yhteistyö on laajentunut lähes 20 alalle. Ministerineuvosto vastaa yli 500 projektista ja stipendiohjelmasta, ja sen piirissä toimii lähes 40 yhteispohjoismaista laitosta. Yhteistyö koskee myös puolustuspolitiikkaa, vaikka tällä alalla ei ole muodollista ministerineuvostoa.

Parlamentaarinen vastuu toteutuu Pohjoismaiden neuvostossa, jossa kansanedustajilla on ainutlaatuinen mahdollisuus esittää kysymyksiä muidenkin kuin oman hallituksensa ministereille. Kolmen itsehallintoalueen - Ahvenanmaan, Grönlannin ja Färsaarten - osallistuminen yhteistyöhön on toiminut maailmanlaajuisena esimerkkinä.

Käytännönläheisyys on pohjoismaisen yhteistyön vahvuus. Jo 1950-luvulla luotu passiunioni, yhteiset työ- ja koulutusmarkkinat sekä pohjoismainen ympäristömerkintä, Joutsenmerkki, ovat tunnetuimpia yhteistyön saavutuksia.

Talouselämällä, työmarkkinajärjestöillä ja yliopistoilla on omat tiiviit yhteistyökuvionsa. Se selittänee, miksi pohjoismaisella yhteistyöllä on tutkimusten mukaan kansalaisten ja kansalaisjärjestöjen vankka tuki.

Kansalaisten roolia halutaan korostaa myös tänä vuonna, kun Suomi toimii Pohjoismaiden ministerineuvoston puheenjohtajamaana. Maaliskuussa käynnistettiin selvitys siitä, miten pohjoismaalaisten oikeudet ovat toteutuneet silloin, kun he työskentelevät, opiskelevat tai muuten oleskelevat muissa Pohjoismaissa.

Vuosittain noin 40 000 ihmistä muuttaa Pohjoismaasta toiseen. Heidän auttamisekseen avattiin kesäkuussa Haloo Pohjola -nimiset palvelupuhelimet, joista kansalaiset voivat kysyä neuvoa muiden Pohjoismaiden säännöksistä.

Vaikka pohjoismainen yhteistyö on nyt laajempaa kuin koskaan aikaisemmin, se on arkipäiväistynyt ja menettänyt ainutlaatuisuuttaan. Muiden järjestöjen merkitys on lisääntynyt, ja etenkin EU-jäsenyys on verottanut pohjoismaista yhteistyötä kohtaan tunnettua mielenkiintoa ja siihen käytettyjä resursseja.

Olen kuitenkin ollut havaitsevinani, että jokaisessa maassa on vahva poliittinen tahto ylläpitää pohjoismaista yhteistyötä. Eduskunnassa maaliskuussa järjestetty keskustelu pohjoismaisen yhteistyön tulevaisuudesta osoitti, että kaikilla poliittisilla ryhmillä on tahtoa ja näkemystä kehittää yhteistyötä.

Pohjoismaisen yhteistyön tulevaisuutta viime vuonna pohtinut Viisaiden paneeli on suositellut toiminnan laajentamista siten, että Baltian maat ja muutkin kiinnostuneet maat voisivat tapauskohtaisesti tulla mukaan tasaveroisina kumppaneina. Lähialueyhteistyö Viron, Latvian ja Liettuan kanssa on jo nyt tiivistä. Suomen puheenjohtajuuskaudella järjestetään ns. kahdeksan maan välisiä ministerikokouksia enemmän kuin koskaan aikaisemmin.

EU on Euroopan tärkein viitekehys myös siihen kuulumattomille Norjalle ja Islannille, jotka ovat sidoksissa unioniin Eta-sopimusten kautta. Uskon, että Pohjoismaiden välinen ja sitä mittavampikin alueellinen yhteistyö löytää EU:n laajetessa uusia mahdollisuuksia.

Laajentuneesta EU:sta tulee entistä heterogeenisempi, jossa toiminta saattaa eriytyä etenkin alueellisten kysymysten osalta. Vaikka Suomi on rohkaissut kaikkia jäsenmaita osallistumaan EU:n Pohjoisen ulottuvuuden politiikan kehittämiseen, on vaikeaa kuvitella, että Välimeren maat tuntisivat siihen samanlaista mielenkiintoa kuin omia lähialueitaan kohtaan.

EU:n pohjoisilla jäsenmailla on ajettavanaan useita yhteisiä etuja. Niitä ovat Itämeren suojelu, tarttuvien tautien vastainen ja muu yhteistyö Venäjän kanssa. Venäjä on Itämeren valtioiden neuvostossa ainoa unioniin kuulumaton maa sen jälkeen, kun Viron, Latvian ja Liettuan lisäksi myös Puola liittyy EU:n jäseneksi. Luoteis-Venäjä ja Kaliningrad jäävät ainoaksi lähialueeksi, ja se muuttaa myös Pohjoismaiden lähialueyhteistyön painotuksia. Itämeren ja arktisen alueen yhteistyötä on jatkossa mielekkäintä koordinoida EU:ssa, jolloin yhteistyöhön osallistuvat joustavuusperiaatteen mukaisesti siitä kiinnostuneet valtiot ja järjestöt.

Yhdyn Viisaiden paneelin näkemykseen, jonka mukaan globalisoituminen ja Euroopan yhdentymisen syveneminen lisäävät pohjoismaisen yhteistyön tarvetta, jotta Pohjoismaiden vaikutusvaltaa ja arvoja voidaan vahvistaa. Yhteinen haasteemme on uudistaa hyvinvointivaltiota ja lisätä Pohjolan kilpailukykyä muun muassa yhteisten koulutus- ja tutkimushankkeiden avulla.

Erinomaisia suhteita ja keskustelukanavia ei aina ole osattu hyödyntää parhaalla mahdollisella tavalla. Se huomattiin viimeksi keväällä, kun ensin Tanska ja sitten myös Ruotsi päättivät hyväksyä matkustajalaivaliikenteen tuen. Pohjoismaiden yhteistyötä EU-kysymyksissä on myös sanottu puutteelliseksi. Neuvonpito on kuitenkin jatkuvaa, ja se toimii julkisuudessa väitettyä paremmin erityisesti tasa-arvo-, ympäristö- ja avoimuuskysymyksissä.

EU:n sisällä ei ole pysyviä ryhmittymiä, jotka äänestäisivät jatkuvasti samalla tavalla, vaan liittolaiset vaihtuvat asioiden ja yksittäisten kysymystenkin mukaan. Niin kauan kuin Pohjoismaiden kulloistenkin hallitusten suhtautuminen unioniin eroaa merkittävästi toisistaan, ei unioniin voida ajatella syntyvän yhtenäistä pohjoismaista blokkia.

Suomen etujen mukaista on, että Pohjoismaat löytävät yhteisen linjan useimmissa kysymyksissä. Vaikka valinnat eivät olisikaan samoja, on tärkeää, että pohjoismainen identiteetti ja yhteenkuuluvuus kestävät myös tiukassa paikassa.

Jan-Erik Enestam

































Lisää Pohjoismaiden ministerineuvoston perustamisen vaiheista(Linkki toiselle verkkosivustolle)

pohjoismainen yhteistyö